maanantai 12. joulukuuta 2011

LILJA, osa 2

Lilja-tekstit liittyvät Sosiaalinen tanssiteos Lilja -nimiseen tanssiteokseen, jota teen parhaillani yhdessä Elina Ikosen kanssa. Olen myös Elinan henkilökohtainen vapaa-ajan avustaja. Hänellä on Downin syndrooma. Olemme tavanneet keväällä 2011 Tanssi kuuluu kaikille -projektin merkeissä, kun tein Omanlainen tanssi -teoksen yhdessä Kurjenpolven palvelukodin asukkaiden ja työntekijöiden kanssa.

JOKAISELLA ON TI-TI NALLENSA

Ollessani nyt useamman kuukauden Elinan henkilökohtaisena vapaa-ajanavustajana, olen tutustunut Elinan arkeen. Aina tavatessamme käymme jo tutuksi tulleen vakiokeskustelun:

Minä: No mitäs oot puuhaillat viime viikolla?
Elina: Mussiikkia on kuunnellu.
Minä: Mitäs musiikkia sä oot kuunnellut?
Elina: Ti-Ti Nallee.   
Minä: Ootko samalla myös tanssinut?
Elina: Oon tanssinu.

Elinalla on yksi hyvin rakas levy, Ti-Ti Nalle. Sitä hän kuuntelee päivittäin, aina levyn alusta – keskeltä ei saa kuunnella, on Elina minua ohjeistanut. Hän laittaa huoneessaan levyn soimaan, ja tanssii kappaleiden mukana. Viimeksi kun olin tulossa Polvijärvelle, näin ulkona Elinan huoneen ikkunasta sisälle. Siellä Elina teki minulle jo tuttuja tanssiliikkeitä, jotka hän on tarkoin miettinyt Ti-Ti Nallen kappaleisiin. Jotenkin se pysäytti. Tämä on siis oikeasti totta. Hän tanssii päivittäin omassa huoneessaan saman Ti-Ti Nallen tahtiin. Päivästä ja viikosta toiseen.

KUVA: Jouko Räsänen. Lilja-teoksen harjoitukset Joensuussa.
Elina vaikuttaa tyytyväiselle elämäänsä. Hän ei vaikuta tylsistyneelle eikä onnettomalle. Oon kuunnellut mussiikkia tulee aina yhtä reippaasti ja toteavaan sävyyn – aivan kuin joku sanoisi Oon ollut töissä. Kerran kysyin Elinalta haluaisiko hän töihin. Elina totesi: Minähän oon jo töissä! Kyselin missä, hän sanoi huvittuneena että No keittiöhommissa, Kurjenpolvessa! Kurjenpolvessa jokainen asukas osallistuu oman tasonsa mukaan talon keittiö- ja siivoustöihin. Mielestäni on todella hyvä, että asukkaille annetaan vastuuta eikä passivoiteta hoitolaitoksen merkeissä. Kysyin, eikö Elina haluaisi töihin johonkin kauppaan.  En haluais, hän vastasi saman tien varmalla äänellä.

Olin hämmentynyt. Elina onkin täysin tyytyväinen omassa Ti-Ti Nalle -maailmassaan ja Kurjenpolven keittiöhommissa. Onko kyse siitä, ettei Elina tiedä paremmasta?  Vai olisiko hän vain pulassa jos elämään tulisi muutoksia? Tarkemmin ajateltuna voi kukin katsoa peiliin. Kahdeksasta neljään duunit ja koulun penkin kuluttaminen ovat yhtä lailla turvallisia Ti-Ti Nalle -maailmoita, joissa ihmiset ovat riittävän tyytyväisiä, eivätkä edes halua muutosta tähän tuttuun oravanpyörään. Monilla siihen muottiin kuuluu myös tv-sarjat ja yhä useammalle neuroottinen facebookstatuksen tarkkailu. Mikä on minun Ti-Ti Nalle -maailmani? Entä sinun? Ja kellä on oikeus arvostella toisen elämäntapaa? Elinan omistautuminen musiikille ja tanssille on kunnioitettavaa - kuin huippupianisti keskittyy joka päivä tiettyyn soittoharjoitukseen. Ja oikeastaan Elinalla ja minulla on enemmän yhteistä kuin eroa arjen suhteen - minäkin keskityn päivittäin tanssimiseen tavalla tai toisella.

ONNELLISUUDESTA

Onko todellinen onni sitä, että on voinut valita ja näkee toiset vaihtoehdot, ettei ole vain pakon sanelemana elämäntavassaan? Onko Elina voinut valita? Uskon sen, että Elina on onnellinen Kurjenpolvessa, eikä hän haluaisi valita esimerkiksi yksinasumista.

Minä olen valinnut Joensuussa asumisen jo kuuden vuoden ajan. Se on minun Ti-Ti Nalle -maailmani. Ne tutut ja turvalliset rutiinit ja verkostot, mitä minulla on Joensuussa, joutuisivat tuuliajoille, jos heräisin Helsingistä. Mutta olen luvannut itselleni, että jos ilmassa alkaa olla liikaa jumahtamisen merkkejä, pakkaan laukkuni ja muutan muualle. Ainakin siksi aikaa, että voin todeta rakastavani susirajalla asumista enemmän kuin Etelä-Suomea tai Euroopan metropoleja. Minulla on mahdollisuus muuttaa maailmaani, ainakin olen siinä uskossa. Onko Elinalla mahdollisuutta? Näkeekö hän sitä? Vai onko tietämättömyys onnellisuutta ja lisääkö tieto vain tuskaa? En minä tiedä.

Mistä sinä Elina unelmoit?
En minä kyllä tiiä.
Mitä sä haluisit tehdä, mikä ois tosi ihana juttu, mistä tykkäisit?
Musiikin kuuntelu.
No entäs mitään muita unelmia..?
Keittiötyöt!
Entä onko muuta.. Jotain mitä sulla ei ole, mutta mistä haaveilet?
En minä kyllä tiiä..
No minä esimerkiksi haaveilen ruskeasta labradorinnoutajasta. Mistä sä haaveilet?
Minä tykkäisin enemmän kissoista. Koirat tahtoovat hyppiä.

Onnellisuudesta tiedän ainakin tämän: ihmisten välinen ystävyys sekä yhdessä tekeminen ja asioiden jakaminen tuo onnellisuutta. Kerran, kun tulin Kurjenpolveen, aloitin tutun keskustelun Elinan kanssa. Mutta keskustelu ei edennytkään niin, kuten yleensä. Hämmennyin.

Omanlainen tanssi -teoksen harjoittelua Elinan huoneessa Polvijärvellä.
Mitäs oot Elina viime viikolla tehnyt?
No sinua oon ootellut.

Jokainen valitsee elämäntapansa niistä lähtökohdista mitä on. Toisen elämäntavan arvosteleminen kertoo ymmärryksen puutteesta. Tapoja elää on lukemattomia. Kaunista on se, kun voi kohdata ja oppia ymmärtämään jotain toisen maailmasta.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Päivän ajatus

Luin kirjaa, missä suomalaiset koreografit kertovat työstään. Jyrki Karttunen sanoi jotain, mikä osu ja uppos:

Ymmärsin vähitellen, että tanssiminen, liikkeen kokeminen, on ilmaisumuoto, jonka avulla aistin olemassaoloni kokonaisvaltaisesti ja ajattelen selkeästi. Tanssi tekee minut onnelliseksi.

Ajatus on yksinkertainen ja omalla kohdallani niin totta. Löysin syyn miksi haluan tehdä ammatikseni tanssia. Sillä se ei ole ollut itsestään selvää, vasta alkaneen urani aikana olen ehtinyt jo useasti kyseenalaistaa koko tanssimisen. Kuitenkin tuosta lausahduksesta löysin syyn moneen käänteeseen elämässäni.

Siinä on syy, miksi koin jotain käsittämättömän vahvaa, kun ensimmäistä kertaa menin nykytanssitunnille ollessani 14-vuotias, ja tanssin salin päästä päähän heittäytyen täysiä siihen hetkeen ja siihen liikkeen virtaan. Muistan kun opettaja sanoi, että "katsokaas kaikki kun Anna menee". Punastuin, muut olivat harrastaneet nykytanssia pidempään, kun minä vain tupsahdin kurssille äidin ankarasta painostuksesta.

Tähän liittyy myös se kihelmöivä tunne, kun tanssinopettajani kannusti minua hakemaan Outokummun tanssijalinjalle ammattiopistoon ollessani lukiolainen. Se selittää myös sen, miksi historian yliopisto-opinnot jäivät yhteen vuoteen ja miksi en viime kesänä fysioterapiapääsykokeessa kokenut olevani ollenkaan oikeassa paikassa, enkä oikeastaan edes halunnut yrittää päästä sisälle kouluun. Selitys on yksinkertainen ja tinkimätön: tanssi tekee minut onnelliseksi.
KUVA: Alexey Sulima. Opinnäytetyöni Tie, Outokumpu 2009.

Loppukaneettina voisin lainata vielä reggae-artisti Raappanaa, jota kuuntelen  aamuisin pyöräillessäni;

Jos oot onnellinen, elät kultasuonessa. 

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

LILJA, osa 1.

Olipa kerran kaksi nuorta naista, samanlaista ja erilaista


LILJA-tekstit perustuvat samannimisen tanssiteoksen tekemiseen liittyvään pohdintaan. Olen määrittänyt teoksen genren nimellä Sosiaalinen tanssiteos. Se tarkoittaa sitä, että teos sijoittuu sosiaalialan ja taidealan rajamaastoon. Tavoitteenani on teoksen myötä pohtia, minkälaisia mahdollisuuksia ja haasteita sosiaalialan ja taidealan välinen dialogi pitää sisällään. Jännittävintä prosessin aikana on pohtia, mikä on minun roolini taiteilijana tässä projektissa? Voinko auttaa? Vai olenko minä se jota autetaan?


Sosiaalinen tanssiteos Lilja on kahden nuoren naisen duetto. Molemmat naisista rakastavat tanssia. Molemmat tanssivat lähestulkoon joka päivä. Toinen on kotoisin savosta Leppävirralta, toinen on kotoisin Pohjois-Karjalasta Outokummusta. Molemmilla on kaunis vihreä mekko, jonka puettuaan he nauttivat musiikin virrasta helmat hulmuten. 



Toinen tanssijoista opiskeli monen mutkan jälkeen itsensä tanssin ammattilaiseksi. Toinen tanssijoista opiskeli itsenäiseen asumiseen ja avustaviin työtehtäviin valmistuvalla linjalla, ja pitää nyt välivuotta. Hän tanssii omassa huoneessaan, lähes päivittäin. Tanssi on parasta mitä molemmat tietävät. Silloin voi kokea olevansa onnellinen. Silloin voi ilmaista itseään ruumiin ja sielun voimin.


Molemmat tanssijoista asuvat yhteisöasunnossa. Toinen asuu puolisonsa ja kavereidensa kanssa vanhassa omakotitalossa, toinen asuu monen kaverinsa kanssa palvelukodissa, jossa on mukavia työntekijöitä.


Molemmat ovat myös erilaisia. Toisesta piti tulla ihan tavallinen historian opettaja, mutta hän ajautuikin taidekouluun ja ammattitaiteilijaksi. Hän on saanut vastata vähän väliä ihmetteleviin kysymyksiin kuten "Mitä sinä oikein sitten teet työksesi? Mihin sinä sitten työllistyt? Onko tanssijoille töitä?" Toisen erilaisuus johtuu kahdesta sanasta, mitkä ovat määrittäneet hänen elämäänsä syntymästään asti: Downin syndrooma. Hän on kehitysvammainen.


 Nämä samanlaiset ja erilaiset naiset tapasivat toisensa joulukuussa 2010. Oli kylmä pakkaspäivä, ammattitanssija tupsahti bussilla pohjoiskarjalaiseen kylään. Oli pilkkopimeää, vain katuvalot hohtivat kelmeää valoa. Hänen piti mennä kehitysvammaisille tarkoitettuun palvelukotiin vierailemaan ja keskustelemaan tulevasta Tanssi kuuluu kaikille -hankkeesta. Mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä missä palvelukoti sijaitsi. Paikallisesta R-Kioskista löytyi sattuman kaupalla lähihoitajaopiskelija, joka oli autolla matkalla samaan palvelukotiin. Huojentuneena ammattitanssija hyppäsi lähihoitajan lämpimään autoon ja pääsi perille.

"Onko tämä siulle ensimmäinen kerta kun vierailet palvelukodissa?" Kysyi palvelukotivastaava ammattitanssijalta, joka näytti hieman säikähtäneelle ja vaivaantuneelle, kun palvelukodin autistinen asukas tuijotti ja seurasi häntä kahden sentin etäisyydeltä. "Joo, on tää", ammattitanssija nielaisi. Sitten keskusteltiin hankkeesta. Mietittiin mitä tanssijataiteilija voisi tehdä sosiaalialan yhteisössä. Palvelukotivastaava ehdotti tanssiharrastusryhmän perustamista. Ammattitanssija ehdotti arasti, kiinnostaisikohan täällä ketään tanssiesityksen tekeminen. Ideasta innostuttiin. Palvelukotivastaava kertoi, että heillä oli muutama innokas tanssija asukkaana. Erityisesti eräs tyttö, joka tanssii joka päivä omassa huoneessaan. Hän ehdotti, että ammattitanssija tapaisi tämän tytön saman tien ja kertoisi ideasta. Niin he tapasivat, nämä kaksi tyttöä, vai naista? Toinen kysyi kiinnostaako toista tanssiesityksessä mukana oleminen, toinen vastasi ujosti että joo.

Sinä keväänä he toteuttivat ryhmätanssiteoksen Omanlainen tanssi. Ammattitanssija oli koreografina ja palvelukodin innokas tanssija oli yksi kymmenestä esityksen tanssijoista. Mukana näiden kahden tanssijanaisen lisäksi oli kahdesta palvelukodista asukkaita ja työntekijöitä sekä yksi tanssinopiskelija. Palvelukodin asukkaat saivat vaikuttaa musiikkivalintoihin. Jokainen toi oman lempimusiikin eräälle treenikerralle mukaan, josta ammattitanssija valitsi muutaman kappaleen esitykseen. Innokkaan tanssijatytön musiikkia ei valittu. Hän oli tuonut mukanaan Titinallen. Ammattitanssija ei ymmärtänyt miksi tanssijatyttö kuunteli Titinallea, lastenmusiikkia. Hän koki, ettei olisi soveliasta soittaa Titinallea esityksessä. Se ei sitä paitsi olisi tanssijatytön iän mukaista musiikkia, se paljastaisi, että tyttö on taantunut lapsen tasolle. Tanssijatyttö pettyi, koska hänen musiikkiaan ei valittu. Mutta hän kuunteli Titinallea joka päivä omassa huoneessaan - ja tanssi.

Hanke päättyi sinä keväänä, tanssiesitys esitettiin täydelle katsomolle, ja siten päättyi myös esityksen tekeminen. Ammattitanssija jätti rakkaan tanssiryhmänsä haikein mielin. Mieleen jäi toive - tehdä vielä tanssiduetto innokkaan tanssijanaisen kanssa, joka kuunteli Titinallea. Esityksessä he voisivat pohtia aikuisuutta ja naiseutta. Ammattitanssija halusi rohkaista tanssijanaista aikuisuuteen tanssin keinoin. Mutta pelkäsi, että saattaisi huomaamattaan sortua väittämään mitä toisen kuuluu olla tai mitä ei. Ammattitanssija halusi, että tästä tulisi heidän yhteinen teos. Kumpikin saisi vaikuttaa siihen, minkälainen teoksesta tulisi ja minkälaisia merkityksiä teos välittäisi.

Onnistuisiko sellainen projekti? Miten käy Titinallemusiikin? Ymmärtääkö palvelukodin tanssija ettei se ole hänen ikäisilleen suunnattua, vai ymmärtääkö ammattitanssija kuinka tärkeää tämä musiikki toisen elämälle on kokonaisuudessan? Mitäköhän tällaisesta projektista oikein seuraa? Hyvää? Huonoa? Uutta? Tärkeää? Ristiriitoja? Kysymyksiä? Vastauksia?

En tiedä, haluan tehdä, kokea ja nähdä tämän projektin.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Lapsi & Aikuinen, osa 1

Ajatuksia lapsesta, ajatuksia aikuisesta

Lapsi & Aikuinen -tekstit liittyvät tanssiteokseen, jonka konseptista vastaa tanssitaiteilija Riikka Lindström ja koreografiasta ja tanssista vastaavat Lindström, minä ja Alina Leonidchenko. Teoksen ensi-ilta on maaliskuussa 2012. Käsittelemme teoksessa lapsuuteen ja aikuisuuteen liittyviä kysymyksiä, rajoja ja mahdollisuuksia. Kehityspsykologiaa uhmaten kysymme: Mitä aikuinen voi oppia lapselta?

Teksti liittyy tulevaan teokseen jollain tapaa, mutta mukaan mahtuu myös omaa pöytälaatikkofilosofointia.

VASTUU

Kun minä olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. 1.Kor.13:11

Mitä "mies" jättää taakseen? Vastuuttomuutta? Vilpittömyyttä? Sokeaa uskoa?

Vastuu omista teoistaan on selkeä aikuisuuden merkki. Aina sitä ei pysty toteuttamaan, ja silloin käyttäytyy niin ikään lapsellisesti.

Psyykkisesti sairas aikuinen saattaa taantua lapsen tasolle esimerkiksi vakavan masennuksen takia: mistään ei oikein pysty ottamaan vastuuta, sairastuneen miehestä tulee isä, vaimosta äiti. Silloin aikuinen on sairas. Aikuisen tulee kantaa vastuu itsestään.

Mutta jokainen on epätäydellinen - särkyneenä ei pysty toimimaan niin kuin pitäisi. Silloin tosi rakkaus ja tosi ystävyys punnitaan. Voiko joku tilapäisesti kantaa toisen vastuun, kantaa toista kun toisen jalat eivät kanna? Silloin toteutuu todellinen vastuun kanto - rakkaus. Mutta se ei voi olla pysyvä tila - puoliso ei voi jäädä huoltajaksi, tai jos jää, hänestä ja huollettavasta tulee onnettomia. Häpeä vie rakkauden paikan.

"Missä sinä olit silloin kun minulla oli vaikeaa?" Kysyi tyttö vihaisena suojelusenkeliltään. "Näin vain yhdet jalanjäljet hiekassa!" Enkeli vastasi: "Silloin minä kannoin sinua." (Tuntematon lainaus.)

"Jokaisen aikuisen välinen ihmissuhde perustuu vastavuoroisuuteen, vain äidin ja lapsen suhde voi olla jotain muuta." Näissä isäni sanoissa kiteytyy hyvin se "aikuisen vastuu" - sekä äitinä olemisen ihmeellisyys.

Lapsi on vastuuton, pieni lapsi voi olla hirviö - ei ole vielä oppinut etiikkaa, moraalia, normeja. Länsimäinen tiede nojaa kehityspsykologiaan ja sivistyksen eetokseen. Aikuistuminen ja lapsuuden jääminen pois nähdään aina positiivisena ja edistyksellisenä asiana. Mutta onko jotain arvokasta, mitä aikuinen voisi oppia lapselta?


HÄPEÄ

Juoksin noin viisitoistavuotiaana kotimme piippua ympäri koirani kanssa. Hihitin hillittömästi kun koira pinkoi perässäni. Isosiskoni tuli keittiöön tiellemme ja mulkaisi minua. "Anna tuo on tosi ärsyttävää." Häpeä valtasi minut. Olinpa lapsellinen! Minunhan pitäisi olla jo iso tyttö! Sen jälkeen en enää juossut piippua ympäri koirani kanssa.

Lapsen mieli on vilpitön, täynnä uskoa, spontaania riemua, häpeilemättömyyttä - pieni lapsi ei häpeä, häpeä opitaan. Mitä vanhemmaksi tullaan, sitä sidotumpia ja estyneempiä olemme, häpeä kahlitsee meitä, normit kahlitsevat meitä siihen miten "kuuluu käyttäytyä".


Filosofit ihannoivat lapsia: lapsi ihmettelee, näkee asiat uutena ja ihmeellisinä, ilman ennakkokäsityksiä - puhtaasti, tässä ja nyt.


HULLUUS?

Entinen tanssinopettajani sekä käymäni tanssinkoulutuksen johtaja esitteli eräässä seminaarissa heidän koulutuksen kertomalla tositarinan. Hän kertoi, että oli leikkimässä lapsiensa kanssa lumikinoksella. He tekivät hassuja hyppyjä ja arvioivat toistensa tyylisuorituksia. Yksi pojista huomautti äidilleen, että kadulla olevat ihmiset näkevät hänet. Äiti ihmetteli, mitä sitten? Poika sanoi vaivaantuneesti, että ohikulkijat huomaa kun äiti tekee hassuja temppuja. Äiti äyskähti, että eikö aikuiset sitten saa tehdä mitään kivaa? Poika totesi, että "joo tottakai, mutta sitten noi muut saattaa aatella että sä oot pipipää". Äiti otti pipipääluulon riskin ja jatkoi touhuamista. Vähän ajan kuluttua naapuriperhe ilmestyi paikalle. Lopulta naapurit hassuttelivat ja hyppivät kaikki lumikasaan -aikuiset ja lapset.

Tämän kertomuksen opettajani kertoi, ja sanoi, että toivoo tanssinkoulutuksen olevan yksi keino avata tilaa toisenlaiselle liikkumiselle ja rikkoa niitä rajoja jonka puitteissa meidän "pitäisi" käyttäytyä.
Siinä oli mitä hienoin koulutusesittely. Tajusin taas, kuinka tarkkaan kehomme ilmaisu on säädelty lukuisten tabujen ja normien taakse. Pieni lapsi elehtii kehollaan monipuolisen rikkaasti. Aikuinen saattaa pahimmillaan olla vain puhuva pää.

Ihmiskunnan paradoksina on se pakonomainen tarve todistella sivistystä ja paremmuutta suhteessa muihin eläinlajeihin. Loppupeleissä rakennamme itsellemme häkkiä, jonka ulkopuolista maailmaa emme pysty enää näkemään. Rohkeimmat rikkovat näitä rajoja - taiteilijat, filosofit, hullut - ja lapset.





KATKERUUS TAI RAKKAUS

Katkeruus on aikuisen sairaus. Minulla on kaksi toivetta, ja ilman ensimmäistä ei ole toistakaan.
1) En halua katkeroitua, 2) haluan olla onnellinen.

Onneen tarvitaan uskoa, toivoa ja rakkautta. Katkeruus myrkyttää nämä kolme, se myrkyttää sielun.  Mitä tahansa tapahtuu, en halua katkeroitua. Jo teini-iässä olen pitänyt tuota ajatusta johtotähtenäni. En tietenkään voi lapsen tavoin uskoa sokeasti asioihin, tiedän että pahaa on, vääryyttä on, pettymyksiä tulen kokemaan vielä paljon, fyysistä ja henkistä kipua tulen kokemaan vielä paljon. Mutta jos oikeasti uskoo, oikeasti toivoo ja oikeasti rakastaa, niin voi peitota katkeruuden.

(Rakkaus) ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.
1.Kor.13

Kuvat: 1. Välittämisestä -duetto, koreografia Pia Lindy, tanssi Anna Venäläinen ja Sini Silveri, 
2. ja 3. In transit -duetto koreografia ja tanssi Anna Venäläinen ja Janick Detcheverry

tiistai 4. lokakuuta 2011

Keho & Mieli, osa 2

Välitön teko

Toisella kokoontumiskerralla tanssiryhmästämme oli lähtenyt muutama pois edellisen kerran jälkeen, mutta onneksi muutama uusi oli tullut tilalle. Minua hymyilytti ryhmämme kirjava joukko. Omat taustat ja suhteet tanssiin vaihteli laidasta laitaan:
"En ole koskaan aiemmin tanssinut, enkä oikeen oo edes ollut kiinnostunut tanssista, mutta tykkään itseni haastamisesta."
"No mää oon vaan aika hukassa tän tanssin kanssa, oon käynyt tanssikouluja vaikka missä, koreografikoulun Prahassa, tanssikoulun Amsterdamissa... mutta en mä vieläkään tiedä mitä se tanssi on."
"No kävin avoimella tanssi-improvisaatiotunnilla, ja koska mua ei naurettu ulos, ajattelin jatkaa harrastusta."
"Mä kyllä tykkään tanssia yksin kotona, mut en mä silleen oikeesti tanssi missään".
 Naurahdin ja heitin ilmaan kysymyksen; "mitä se oikeesti tanssiminen on?"

Huippua, oli ihanaa olla tällaisen ryhmän tanssiope. Olen niin tottunut ammattitanssijoiden tai ammatiksi tanssiin opiskelevien ihmisten seuraan, joten tämä porukka oli mulle eksoottinen ja tuntematon matka jonnekin - uudenlaisiin ja toisenlaisiin seikkailuihin.

Jatkoimme edelliskerran nimiharjoitusta. Kuljimme tilassa ja sanoimme yksitellen oman nimen ääneen ja pysähdyimme muiden jatkaessa matkaa, ja sen jälkeen sanottiin toisen nimi, ja oman nimen kuultuaan pysähtyi muiden jatkaessa kävelyä. Lisäsimme tähän oman liikkeen. Se sai olla mikä vaan, spontaani, tässä hetkessä syntyvä liike. "Sylkäiskää se ulos, älkää jääkö pohtimaan tai suunnittelemaan", sanoin neuvoksi. Oma nimi, oma liike. Muut kävelee. Sen jälkeen taas toisen nimi, ja kuultuaan oman nimensä tekee oman liikkeen.

Harjoitus johti siihen, että liikkeistä tuli yhä pidempikestoisia, kuin lyhyitä soolotanssiteoksia. Ja lopuksi teimme niin, että kun joku kuulee oman nimensä, hän pysähtyy ja tekee spontaanin tanssin, ja muut pysähtyvät katsomaan. "Katsojat eivät ole yleisöä, he eivät arvio eivätkä kritisoi, he vain todistavat tilanteen, näkevät mitä näkevät, kokevat mitä kokevat", ohjeistin. Tällainen ohjeistus löytyy myös autenttisen liikkeen harjoitustekniikasta, missä toinen vain "todistaa". Autenttista liikettä käytetään ammattitanssijoiden työvälineenä sekä tanssiterapiassa.

Näin syntyi pieniä ihmeellisiä tanssihetkiä. Vaistosin, miten ilmapiiri oli turvallinen ja hyväksyvä. Jokainen sai tanssia oikeasti oman tanssin - ei tarvinnut miettiä olenko riittävä, teenkä nyt varmasti kaiken oikein. Lopussa eräs osallistuja totesi, että oli yllättynyt kun ei missään vaiheessa tullut sitä pakokauhua, että argh joudun tekemään muiden edessä jotain. Ja tämä oli henkilön kommentti, joka ei ollut koskaan tanssinut aiemmin.


Spontaanissa liikkeessä on jotain kamalan totta. Joku on sanonut, että "keho ei valehtele". Turvaudumme ilmaisussamme paljon puheeseen, joka on symbolien ja koodien suojaama ja hämäämä. Mutta keho on vain mitä se on. Erityisesti jos sitä ei ole puettu mihinkään tiettyyn muotoon, että se vain sylkäistään rujona ja sellaisenaan toisten eteen. Välillä melkein hätkähdyin kun näin näitä suoria, välittömiä tekoja tanssitunnillamme. Välittömyys, se oli sana mikä yhdessä todettiin kuvaamaan tällaista ilmaisuntapaa.

Olin pelännyt, että ryhmän nuorin jäsen ei välttämättä ymmärrä tällaista tekemistä, ehkä hän olisi halunnut olla balettitunnilla tai street-tanssitunnilla mieluummin kuin täällä. Mutta ennakkoluuloni osoittautui vääräksi. Lopuksi hän sanoi hämmentyneenä: "Jotenki kauheen voimakasta tää kaikki."

Ryhmän vanhin jäsen sanoi lopussa vähän hölmistyneenä: "Siis äsken kun mä makasin tuossa lattialla, niin tajusin että mä olen tässä! Et mun keho on tässä ja mä olen tässä. Ihana tunne."

Kuva: Joensuun Rytmi, ääni- ja liikeimprovisaatioteos, koreografia ja tanssi Aurora Westfelt, Anna Venäläinen ja Polina Akhmetzyanova, musiikki Salli Anttonen.

tiistai 27. syyskuuta 2011

Keho & Mieli, osa 1

Kahdensadan tuhannen vuoden mittainen matka lattialle

Aloitin eilen ohjaamaan liikeimprovisaatioon perustuvaa viikottaista tanssiryhmää. Ryhmässä oli erilaisista taustoista olevia aikuisia ihmisiä, joilla osalla oli kokemusta tanssista, osalla ei ollenkaan.

Koin, että tässä ryhmässä olisi mahdollista tutkia tanssin terapeuttista puolta. Sillä erotuksella, että kyse ei ole tanssiterapiasta vaan terapeuttisesta tanssista. Ero on siinä, että a) en ole tanssiterapeutti, b) en voi ottaa ammatillista vastuuta ihmisten terapeuttisista prosesseista, vaan jokainen on vastuussa itsestään ja omasta psyykkestään tunneilla, c) kurssin tarkoituksena ei ole parantua sairauksista. Mutta uskon, että jokaisella ihmisellä on tarvetta terapeuttiseen toimintaan. Terapia voi olla vaikka psykoterapiaa tai tanssiterapiaa, mutta terapeuttinen toiminta voi olla vaikka avantountia - tai tanssimista, kehotietoisuuden kehittämistä.

Aloitimme tunnin yksinkertaisella tutustumisharjoituksella; jokainen teki vuorotellen spontaanisti itseään kuvastavan liikkeen ja sanoi nimensä, sen jälkeen toiset toistivat. Lopuksi teimme vain jokaisen liikkeen perätysten, niin että siitä muodostui pieni tanssiteos. On hämmästyttävää tajuta, miten yhdellä liikkeellä voi kertoa paljon asioita.

Nimiharjoitusta jatkoimme tilaan, kävelimme tilassa ja sanoimme toistemme nimiä - jos kuuli oman nimen, täytyi pysähtyä hetkeksi toisten jatkaessa matkaa. Loppuvaiheessa liikkeellelähtöönkin täytyi odottaa kuulevansa oman nimensä. Nimien lennellessä ilmassa mietin, miten tärkeää on kuulla oma nimensä, ja miten tärkeää on sanoa toisen nimi ääneen. Suomalaisessa kulttuurissa toisen nimen sanominen on vähäistä, joissain kulttuureissa se on itsestään selvyys keskustellessa - toisen nimi sanotaan ääneen kysellessä häneltä asioita. Sillä on merkittävä ero, sanooko; "Mitä sulle kuuluu?" tai "Mitä sulle kuuluu, Anna?"

Kurssin yksi tärkeimmistä sisällöistä on löytää lattia - oman kehon paino ja liike lattialla. Moderni tanssi oli aikansa radikaali; se rikkoi tanssilajien yleistä sääntöä ja oletusta, että tanssi tapahtuu pystyssä päin ja ylätasossa. Modernissa tanssissa hyödynnettiin lattiataso ja keskitaso. Se oli mullistava keksintö - aikuinen ihminen palasi liikekielessä lapsen liikemaailmaan. Tai voisi tulkita myös, että evoluutiossa uskallettiin mennä takaisin apinan tasolle, koska sivistystä symboloi kävelevä mies. Mutta sillä erotuksella, että en ole apinoiden tai vauvojen kuullut tekevän tanssitaidetta.

Aikuiselle, sivistyneelle ihmiselle tuntuu olevan pitkän pitkä matka ylhäältä seisoma-asennosta lattialle pitkälleen. Monilla ei polvet edes kestä tuota matkaa, tai henkisiä esteitä on niin paljon, ettei millään tohtisi mennä. Lattialle voidaan mennä, jos tila ja toiminta on rajattu jumppamatolle jumppa- tai joogaliikkeisiin, mutta lattialle meneminen muuten vaan ja siellä vapaasti liikkuminen on yleensä todella outoa ja ehkä jopa vastenmielistä monelle aikuiselle. Se hämmentää nykytanssijaa, joka on viettänyt viimeiset 10 vuotta enemmän tai vähemmän lattiatasossa liikkuen. Onko sinne oikeasti niiiiin pitkä matka? Ehkä sinne on, jollekin 40 vuoden mittainen matka, toiselle 200 000 vuoden mittainen matka.

Tässä ryhmässä ihmisillä ei matka lattialle ollut niin pitkä mitä oletin. Aloitimme istumalla lattialle. Suljimme silmät, ja ohjeistin heitä aistimaan kehon painon lattiaa vasten, vapauttamaan painon lattian kannateltavaksi, niin ettei turhia jännityksiä olisi kehossa, turhaa "pitoa". Siitä kuuntelusta siirryimme kyljelleen. Ohjeistin heitä aistimaan pään ja häntäluun pienen pienen liikkeen avulla. Pyysin heitä kurottamaan päätä kohti häntäluuta, niin että keho menisi pieneen sikiöasentoon. Jatkoimme matkaa x-asentoon selälleen, ja hitaasti pään ja häntäluun johdattamana toiselle kyljelle sikiöasentoon. Kerroin, että tässä liikkeessä keskustan aktivointi ja tuki on erityisen tärkeä. "Olette kuin meritähtiä, jolla keskusta on kaiken ydin, ja raajat ovat kytköksissä toisiinsa keskustan kautta." Tuo lause on yleinen kehityksellisen liikkeen  (developmental movement) tekniikassa. Se on yksi uuden tanssin tekniikoista.

Annoin heidän jatkaa rauhassa tätä meritähti liikettä ja laitoin rauhallista musiikkia soimaan. Kun katsoin näitä aikuisia tavallisia ihmisiä tekemässä tätä pientä vauvaa muistuttavaa liikettä, liikutuin hetkeksi. Myöhemmin kerroin heille, mistä tekniikasta oli kysymys, ja että sitä käytetään myös tanssiterapiassa välineenä, jos esimerkiksi halutaan palauttaa muistoja varhaislapsuudesta kehollisen kokemuksen avulla.

Harjoitus eteni ilman taukoja lattiatason sikiöliikkeestä vapaampaan liikkumiseen, missä etsittiin eri reittejä liikkua rentona lähellä lattiaa. Vähitellen noustiin keskitasoon, missä raajat työntää keskustaa lattiasta pois päin, jolloin liike alkaa muistuttaa nelijalkaisten eläinten liikkumista. Keskitasosta nousimme ylätasoon, eli sinne "tuttuusalueelle", homo sapiens -alueelle. Mutta nyt liikuttiin uudella focuksella - kuinka liikkua ylätasossa tällä "meritähti"-idealla? Rauhallinen musiikki muuttui vauhdikkaammaksi, ja lisäsin harjoitukseen huomion tilan käytöstä sekä toisten ihmisten lyhyistä kohtaamisesta liikkeellisesti. 

Oli upeaa nähdä aikuiset ihmiset tanssimassa vapaasti, omalla tavallaan ja nauttimassa omasta kehostaan ja liikkeestään. Nykykulttuurissa kehoon liittyy paljon kontrollia ja arvottamista, paljon pahaa oloa, itsesyytöstä ja alemmuuden tunnetta tai pakonomaista suorittamista. Kukaan ei ole se saippuasarjojen kuvankaunis nainen tai virheettömän komea mies, oikeassa elämässä ihmiset ovat erilaisia, epätäydellisiä ja kauniita sellaisenaan. Päässäni on pyörinyt lause Tori Amoksen haastattelusta, jossa hän sanoo jotakuinkin näin: "ihminen on kauneimmillaan silloin, kun nauttii itsestään ja on löytänyt oman sisäisen palonsa".

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Tanssiva toimintakeskus, osa 2

Sokean miehen siivet

Toinen tanssikerta toimintakeskuksessa oli yhtä lystikästä ja antoisaa kuin ensimmäinenkin. Hauskanpidon lisäksi oli hetkiä, jotka pysäyttivät minut ajattelemaan ja tuntemaan, hetkiä jolloin jotain liikahti sisälläni.

Ryhmään tuli toisella kerralla yksi uusi tanssija. "Voit Kimmo tämän kerran seurata ja katsoa mitä täällä tehdään, niin tulee tutuksi. Minä tuun sun kanssa seuraavalla kerralla, niin osallistutaan", sanoi eräs työntekijä pyörätuolissa olevalle miehelle, joka oli uusi ryhmässä. Vaikka Kimmon oli tarkoitus vain seurata, yritin ottaa häntä hieman toimintaan mukaan. Alun nimiliike-harjoituksessa pyysin toista osallistujaa avustamaan Kimmoa tekemään jonkun oman liikkeen. Innokas tanssija Minna meni heti auttamaan Kimmoa, otti kädestä kiinni ja teki yhdessä Kimmon kanssa kädellä kaaren ilmaan. Muut toistettiin liike musiikin tahtiin ja sanottiin ääneen Kimmon nimi. Jokin sai minut pysähtymään tuon näkymän ääreen - kun toinen auttaa toista.

Tunnin aikana teimme tanssivan letkan; pidimme käsistä kiinni ja menimme tilassa. Pyörätuolissa olevat Kimmo ja Mari jäivät vähän orpoina letkasta pois. Silloin keksin, että voimme letkana kulkea heidän ympärillä. Letka kiertyi ja kiertyi pieneksi tiiviiksi spiraaliksi vuoroin Kimmon ja vuoroin Titan ympärille. Tuli tunne, että näin hekin olivat osana tanssia.

Säikähdin vähän, kun sokea Aate meinasi kompastua Kimmon pyörätuoliin letkatanssissa. Vasta silloin tajusin pyytää toisia pitämään Aatesta huolta, ettei hän kompastu. Ja he pitivät. Tämä sama näkymä toistui ja pysäytti minut näkemään: toinen pitää toisesta huolta.

Haluan vähitellen tuoda tanssi-improvisaatiota tunneille, viedä tanssijoita kohti omaa ilmaisua. Teimme yksinkertaista harjoitusta, missä keksimme vuorotellen erilaisia liikkeitä musiikkiin. Vanha Aate oli sillä tunnilla ollut taas kovin poissaoleva ja suurimmaksi osaksi vain istunut tuolissa passiivisena. Halusin kuitenkin kysyä häneltä, minkälaisen liiikkeen hän tekisi tähän musiikkiin. Ehdin jo ajatella, että ehkä Aate ei halua keksiä yhtään mitään. Kun asiaa kysyin häneltä, hän käänsi päätään minun suuntaan ja sanoi hiljaisella äänellä: "se ois semmonen liike, kun lintu herää pesästään ja pyrähtää lentoon." Katsoin häntä lasisiin sokeisiin silmiin, ja nielaisin. Tässä hetkessä oli jotain kamalan vahvaa ja herkkää. Pidättelin itkua, niin vahvasti liikutuin. Pysähdyin hetkeksi jonkin nimeämättön asian äärelle.

"No niin, mitenkäs se liike menisi", sanoin havahduttuani. Hahmottelimme pyrähtävää lintua yhdessä ryhmän kanssa, mutta Aate vain istui. Kun laitoin taas lopuksi soimaan Kari Tapion "Nää ruusut kukkii vain sulle"-valssin, Aate havahtui ja lähti valssin pyörteisiin mukaan. Tunnin päätyttyä eräs naistanssijoista hehkui koko olemukseltaan ja tuli kiittämään minua halauksen ja poskipusun kera. Hymy nousi jälleen kasvoilleni, täällä työstään saa tosissaan kiitosta.

(Jutun henkilöiden nimet ovat muutettu)

torstai 22. syyskuuta 2011

Tanssiva toimintakeskus, osa 1

Harvassa paikassa koen olevani yhtä tervetullut kuin täällä

Aloitin viikottaisen opetustyön eräässä pohjois-karjalaisessa vammaisille tarkoitetussa toimintakeskuksessa tänä syksynä. Tarkoituksena on opettaa tanssia toimintakeskuksen halukkaille asiakkaille kerran viikossa. Tanssia ei lajina ole tässä tapauksessa määritelty, "me vaan tanssitaan", kuten aikaisempi tanssinopettaja siinä pestissä kertoi mulle. Se passas mulle, määrittelyt tekevät asioista vain monimutkaisempia.

Sain kuulla etukäteen, että joukossa on vaikeavammaisia, sokea, huonokuuloinen, pyörätuolissa oleva ja muuten huonosti liikkuva. "No eka kerta on varmaan sit semmonen kokeilu", totesin hermostuneena toimintakeskuksen työntekijälle. Mutta jo astuessani toimintakeskuksen ovesta sisään, tajusin, ettei hermostumiseen ollut aihetta. Asukkaat toivottivat minut innoissaan tervetulleeksi "ai siekö se oot se Anna Venäläinen, hei Anna Venäläinen tuli!" Harvassa paikassa saa niin suuren ja ihailevan vastaanoton.

Tunnin aikana tanssittiin pääosin ringissä, koska sillä tavalla on helpompi pitää porukka mukana sekä saada hyvä tunnelma aikaan. Opettelin kaikkien nimet helpon improvisaatiotanssin avulla, teimme "kehonosatanssin", jossa vuorotellen eri kehonosat tanssii ja johtaa liikettä, sekä mielikuvitusmatkustimme pariisin kaduille, jossa tanssimalla eläydyimme hienojen neitien ja kohteliaiden herrojen maailmaan. Mielessä käväisi huoli, onko tämä mielikuvitusmatkailu heistä tylsää tai epäuskottavaa, kunnes kuulin erään miehen hyräilevän musiikin tahtiin "pariiiisi pariiisi...", ja en voinut olla hymyilemättä.




Rauhoituimme tunnin lopussa tanssimalla Kari Tapion tahtiin valssia. Valssin askeleet eivät ottaneet sujuakseen kovinkaan monelta, mutta yhdeltä sujui erinomaisesti: muita jo huomattavasti vanhemmalta ja sokealta Aatelta, joka oli aiemmin tanssitunnilla vähemmän osallistunut ja enemmän istunut tuolilla. Valssi sujui häneltä vanhasta muistista. "Oon mie tyttöjä tanssittanu monia, ympäri maailmaa", Aate paljastaa minulle.

Kun tanssitunti päättyi, sain pyytämättäni palautetta; positiivista ja välitöntä. Eräs neljässäkymmenissä oleva mies sanoi tohkeissaan lopuksi "minä sanon äetille, että Anna Venäläinen kävi meitä opettamassa!" Hyvillä mielin pakkasin repun ja hyppäsin Joensuuhun menevään bussiin - ja odotin oikeastaan jo innolla seuraavan viikon tanssikertaa.

(Jutun henkilöiden nimet on muutettu.)

torstai 15. syyskuuta 2011

Tarinoita Tanssi kuuluu kaikille -hankkeesta

MIKÄ TANSSI KUULUU KAIKILLE –HANKE?

  • Taustalla Pohjois-Karjalan taidetoimikunnan apuraha, jonka tavoitteena oli työllistää nuoria taiteilijoita kehittämään taidelähtöisiä hyvinvointipalveluita
  • Honkalampisäätiö sai avustuksen ja työllisti puoleksi vuodeksi keväälle 2011 joensuulaisen tanssitaiteilija Anna Venäläisen Tanssi kuuluu kaikille – hankkeeseen
  • Hankkeen tavoitteena oli tuoda improvisaatiopohjaista tanssia eri muodoissa Honkalampisäätiön työntekijöille ja erityisryhmiin kuuluville asiakkaille

ERILAISTA TANSSIA ERILAISTEN IHMISTEN KANSSA

Kesällä 2010 olin vastavalmistunut ammattitanssija Outokummun ammattiopistosta. Istuin kahvilassa sikäläisen läänintaiteilijan kanssa, joka rohkaisi minua etsimään yhteisöä, johon voisin työllistyä nuorille taiteilijoille tarkoitetulla apurahalla. Mietin, minkälaiseen yhteisöön haluaisin tanssijana työllistyä. Olin jo pitkään pohtinut, miksi tanssiminen on niin rajoitettua tietyille ihmisryhmille. Kuuluuko tanssi vain laihoille teinitytöille jazztanssitunnilla, hörhelöhameisille pikkutytöille satubaletissa tai keski-ikäisille pariskunnille lavatansseissa? Arvostan sitä, että tytöt tanssii streettansseja ja pojat innoissaan breikkaa, sekä keski-ikäiset miehet ja naiset liitelee lavoilla, mutta haluaisin nähdä tanssimassa myös niitä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan uskaltaneet mennä nuorena kokeilemaan mitään tanssilajia tai eivät ole vanhempana uskaltaneet lavatansseihin. Tai eivät ole edes tulleet ajatelleeksi, että tanssi voisi olla heitäkin varten.


Olin kiinnostunut tanssista, jossa improvisaatiolle ja omalle liikkeen löytämiselle annetaan tilaa; tanssista, jota voisi kuka tahansa tanssia vaikka ilman toimivia jalkoja. Sattuman johdattelemana tutustuin Luova-keskuksen toiminnanohjaajaan. Ehdotin hänelle apurahan hakemista, josta hän esimiehensä kanssa innostuivat. Honkalampisäätiö sai avustuksen, ja minut työllistettiin joulukuusta 2010 toukokuuhun 2011 Tanssi kuuluu kaikille –hankkeeseen.

TANSSIVA OLOHUONE – TANSSI TULEE KOTIIN

Projektin alku vierähti suunnitellessa kokonaisuutta, ja tutustumalla säätiöön ja sen ihmisiin. Kuitenkin jo joulukuussa kävin pitämässä ensimmäisen tanssihetken säätiön eräällä palvelukodilla. Tilanne oli hermostuttavan spontaani, minulla ei ollut juuri mitään käsitystä mitä olin menossa tekemään, tunteena oli lähinnä "hyppy tyhjyyteen". Kovien pakkasten saattelemana avasin ensimmäistä kertaa elämässäni vammaisille suunnatun palvelukodin oven ja yritin reippaasti tervehtiä ensimmäistä vastaantulijaa. 


Keskustellessani olohuoneen sohvalla palvelukotivastaavan kanssa projektini suunnitelmista asukkaiden jatkuvasti keskeyttäen keskustelumme ehdotin yhtäkkiä: voisinko nyt tanssia teille? Palvelukotivastaava oli hieman hämmentynyt, mutta otti ehdotuksen vastaan. Siirsimme keittiön pöytää ja tuoleja sivuun, asukkaat kokoontuivat ympärilleni, sammutimme loisteputket, ja vain kuusenkynttilät jäivät hehkumaan. Laitoin unenomaista musiikkia soimaan ja lähdin tanssimaan.

Asukkaat – ja varmasti myös työntekijät – olivat aluksi hämmentyneitä, mitään vastaavaa tilannetta he tuskin olivat aiemmin kohdanneet. Yksi asukkaista lähti taputtamaan musiikin tahtiin, mikä oli tosin hankalaa, kun musiikki oli lähes rytmitöntä äänimaisemaa. Toinen asukas hörähteli epävarmana. Yllättäen, jopa itseni, kysyin kesken tanssin: ”Haluaisiko joku tulla kanssani tanssimaan?” Ilmoittautujia ei tullut, mutta päättäväisesti otin kädestä erästä mieshenkilöä, ja lähdimme tanssimaan. Vähitellen sekä työntekijät että asukkaat alkoivat kannustaa ja antoivat vuoretellen tanssivalle asukkaalle aploodit. Huomio ja kannustaminen tuntuivat tärkeille teoille siinä hetkessä. Huonommin pystyssä pysyvät tulivat työntekijän tukemana tanssimaan. Pyörätuolissa oleva mies hetken epäröi mutta tarttui käteeni. Lähdin varovasti liikuttamaan pyörätuolia ja miestä. Muistan aina hänen katseensa – siinä syttyi jokin hehku.

Muistan elävästi myös hetken, kun kysyin eräältä naiselta, lähteekö hän tanssimaan, työntekijä sanoi pahoitellen: ”hän ei pysty puhumaan, mutta uskoisin, että hän haluaa lähteä.” Katsoin naista silmiin ja otin häntä varovasti kädestä kiinni. Tanssimme hetken, vein hänet takaisin istumaan, ja koin, että nainen kiitti minua silmillään – jotain syttyi katseessa. Näistä hetkistä kehkeytyi konsepti Tanssiva olohuone. Idea oli hyvin yksinkertainen: kävin Pohjois-Karjalan eri palvelukodeilla tanssimassa heidän olohuoneessaan ja pyysin asukkaita mukaan tanssiin.

Vastaanotto oli vaihteleva, ja samassa paikassa saattoi olla eri kertoina hyvinkin erilainen tunnelma. Toisinaan konsepti toimi ja tanssi valtasi tilan, toisinaan hämmennys ja ennakkoluulot sekä oma epävarmuuteni tekivät siitä hankalamman - tai jopa katastrofaalisen. Jokainen kerta oli kuitenkin tärkeä, ja jokaisesta kerrasta opin paljon – sain kokemuksia, joita nelivuotisen tanssijankoulutukseni aikana en ollut kertaakaan kokenut. Tämä tuntui todemmalta, kun kohtasin ihmisiä ja todellisia tilanteita – kaikessa hankaluudessa ja ihanuudessa.
 

OMANLAINEN TANSSI - TANSSIESITYS ERILAISTEN IHMISTEN KANSSA

Minua kiinnosti hankkeessa eniten tanssiesityksen tekeminen yhdessä erityisryhmiin kuuluvien kanssa. Sain esityksentekoon mukaan asukkaita kahdesta eri palvelukodista. Halusin kuuden asukkaan lisäksi kaksi työntekijää mukaan, koska minulla itselläni ei ole sosiaalialan koulutusta. He voisivat tarvittaessa auttaa, jos esimerkiksi epilepsiaa sairastava asukas saisi kohtauksen tai he voisivat toimia tulkkina asukkaiden ja minun välillä. Halusin myös tehdä henkilökunnasta ja asukkaista yhtä joukkoa; asettaa kaikki samalle viivalle, jolloin arjen roolit sekoittuisivat, henkilökuntaa tai asiakkaita ei olisi, olisi vain tanssijoita. Mukaan pyysin myös ISLO:n tanssin ja somatiikan koulutusohjelmasta yhden opiskelijan koreografin assistentiksi.



Porukka vaikutti ensin haasteelliselle, koska kaksi tanssijoista olivat huonokuuloisia, yksi sairasti epilepsiaa, yksi ei pystynyt liikkumaan ilman työntekijän tukea ja sai huimauskohtauksia ja yhden tanssijan puheesta en saanut selvää ilman hoitajan tulkkausta. En aikonut kuitenkaan hätääntyä tai luovuttaa. Mitä pidemmälle kevättä mentiin, sitä paremmin aloin ymmärtää työryhmääni, opin kommunikoimaan ja tanssimaan erilaisten ihmisten kanssa. Myös he oppivat vähitellen rentoutumaan ja uskaltautumaan tanssin pyörteisiin.



Tanssiryhmämme h-hetki koitti huhtikuun lopussa kansainvälisen tanssin päivän viikolla, jolloin esiinnyimme taidekeskus Ahjossa Joensuussa. Katsojia tuli viitisenkymmentä, mikä oli ennätysmäärä Ahjon pienessä galleriatilassa. Olin ylpeä tanssijoistamme, moni oli ensimmäistä kertaa elämässään mukana tanssiesityksessä.



Emme tehneet tiukkaa askelkoreografiaa, vaan rakensimme neljä eri kohtausta, jotka kuvastivat vuorokaudenaikoja. Rauhallisesta aamusta tanssittiin nopean päivän läpi romanttiseen iltaan ja päädyttiin lopulta yön unimaisemaan. Esityksen nimi oli Omanlainen tanssi. Halusin, että jokainen voi tanssia omalla laillaan, niin että huonosti kävelevä tai heikosti kuuleva voi tanssia tavalla, mikä on hänelle mielekästä. Päivän vauhdikas kohtaus sujui vinhasti kaikilta - jopa henkilöltä joka arjessaan ei pystynyt kulkemaan kuin hitaasti rollaattorin tukemana. Tanssin virran vaikutus oli silmin nähtävissä. Lähes kuuro henkilö puolestaan oli ilmiömäinen tarkkailija ja seuraaja, hän nappasi liikkeen kuin liikkeen minulta nopeasti ja vaivatta. Jokaisella oli omat vahvuutensa ja yllättävyytensä - kaikki pystyivät ja uskaltautuivat tanssimaan ja siitä olin heistä ylpeä.

                     

MINNE VIE TANSSIJAN ASKELEET?


 Vielä keväällä olin epävarma siitä mitä syksy tuo tullessaan tanssijan polulla. Ideat alkoivat kuitenkin vähitellen valjeta. Syyskuussa esiinnyimme uudestaan Omanlainen tanssi - ryhmämme kanssa. Esitys sytytti minussa vahvan halun jatkaa Tanssi kuuluu kaikille –projektia. Idea duetosta yhden esitysryhmämme tanssijan kanssa oli kypsynyt mielessä jo pitkään, ja päätin, että se olisi hyvä tapa jatkaa tanssiesitystämme. Halusin myös jatkaa Tanssivaa olohuonetta tai muuta tanssinopetusta palvelukotien kanssa. 


Kevään hankkeen päätyttyä olen edelleen sitä mieltä, että tanssi kuuluu erilaisille ihmisille ja erilaisille forumeille. Tanssi kuuluu kaikille, sanon minä.



Kuvat: 1. Tanssiva Olohuone 2. Omanlainen tanssi - yhteisötaiteellinen tanssiteos