tiistai 27. syyskuuta 2011

Keho & Mieli, osa 1

Kahdensadan tuhannen vuoden mittainen matka lattialle

Aloitin eilen ohjaamaan liikeimprovisaatioon perustuvaa viikottaista tanssiryhmää. Ryhmässä oli erilaisista taustoista olevia aikuisia ihmisiä, joilla osalla oli kokemusta tanssista, osalla ei ollenkaan.

Koin, että tässä ryhmässä olisi mahdollista tutkia tanssin terapeuttista puolta. Sillä erotuksella, että kyse ei ole tanssiterapiasta vaan terapeuttisesta tanssista. Ero on siinä, että a) en ole tanssiterapeutti, b) en voi ottaa ammatillista vastuuta ihmisten terapeuttisista prosesseista, vaan jokainen on vastuussa itsestään ja omasta psyykkestään tunneilla, c) kurssin tarkoituksena ei ole parantua sairauksista. Mutta uskon, että jokaisella ihmisellä on tarvetta terapeuttiseen toimintaan. Terapia voi olla vaikka psykoterapiaa tai tanssiterapiaa, mutta terapeuttinen toiminta voi olla vaikka avantountia - tai tanssimista, kehotietoisuuden kehittämistä.

Aloitimme tunnin yksinkertaisella tutustumisharjoituksella; jokainen teki vuorotellen spontaanisti itseään kuvastavan liikkeen ja sanoi nimensä, sen jälkeen toiset toistivat. Lopuksi teimme vain jokaisen liikkeen perätysten, niin että siitä muodostui pieni tanssiteos. On hämmästyttävää tajuta, miten yhdellä liikkeellä voi kertoa paljon asioita.

Nimiharjoitusta jatkoimme tilaan, kävelimme tilassa ja sanoimme toistemme nimiä - jos kuuli oman nimen, täytyi pysähtyä hetkeksi toisten jatkaessa matkaa. Loppuvaiheessa liikkeellelähtöönkin täytyi odottaa kuulevansa oman nimensä. Nimien lennellessä ilmassa mietin, miten tärkeää on kuulla oma nimensä, ja miten tärkeää on sanoa toisen nimi ääneen. Suomalaisessa kulttuurissa toisen nimen sanominen on vähäistä, joissain kulttuureissa se on itsestään selvyys keskustellessa - toisen nimi sanotaan ääneen kysellessä häneltä asioita. Sillä on merkittävä ero, sanooko; "Mitä sulle kuuluu?" tai "Mitä sulle kuuluu, Anna?"

Kurssin yksi tärkeimmistä sisällöistä on löytää lattia - oman kehon paino ja liike lattialla. Moderni tanssi oli aikansa radikaali; se rikkoi tanssilajien yleistä sääntöä ja oletusta, että tanssi tapahtuu pystyssä päin ja ylätasossa. Modernissa tanssissa hyödynnettiin lattiataso ja keskitaso. Se oli mullistava keksintö - aikuinen ihminen palasi liikekielessä lapsen liikemaailmaan. Tai voisi tulkita myös, että evoluutiossa uskallettiin mennä takaisin apinan tasolle, koska sivistystä symboloi kävelevä mies. Mutta sillä erotuksella, että en ole apinoiden tai vauvojen kuullut tekevän tanssitaidetta.

Aikuiselle, sivistyneelle ihmiselle tuntuu olevan pitkän pitkä matka ylhäältä seisoma-asennosta lattialle pitkälleen. Monilla ei polvet edes kestä tuota matkaa, tai henkisiä esteitä on niin paljon, ettei millään tohtisi mennä. Lattialle voidaan mennä, jos tila ja toiminta on rajattu jumppamatolle jumppa- tai joogaliikkeisiin, mutta lattialle meneminen muuten vaan ja siellä vapaasti liikkuminen on yleensä todella outoa ja ehkä jopa vastenmielistä monelle aikuiselle. Se hämmentää nykytanssijaa, joka on viettänyt viimeiset 10 vuotta enemmän tai vähemmän lattiatasossa liikkuen. Onko sinne oikeasti niiiiin pitkä matka? Ehkä sinne on, jollekin 40 vuoden mittainen matka, toiselle 200 000 vuoden mittainen matka.

Tässä ryhmässä ihmisillä ei matka lattialle ollut niin pitkä mitä oletin. Aloitimme istumalla lattialle. Suljimme silmät, ja ohjeistin heitä aistimaan kehon painon lattiaa vasten, vapauttamaan painon lattian kannateltavaksi, niin ettei turhia jännityksiä olisi kehossa, turhaa "pitoa". Siitä kuuntelusta siirryimme kyljelleen. Ohjeistin heitä aistimaan pään ja häntäluun pienen pienen liikkeen avulla. Pyysin heitä kurottamaan päätä kohti häntäluuta, niin että keho menisi pieneen sikiöasentoon. Jatkoimme matkaa x-asentoon selälleen, ja hitaasti pään ja häntäluun johdattamana toiselle kyljelle sikiöasentoon. Kerroin, että tässä liikkeessä keskustan aktivointi ja tuki on erityisen tärkeä. "Olette kuin meritähtiä, jolla keskusta on kaiken ydin, ja raajat ovat kytköksissä toisiinsa keskustan kautta." Tuo lause on yleinen kehityksellisen liikkeen  (developmental movement) tekniikassa. Se on yksi uuden tanssin tekniikoista.

Annoin heidän jatkaa rauhassa tätä meritähti liikettä ja laitoin rauhallista musiikkia soimaan. Kun katsoin näitä aikuisia tavallisia ihmisiä tekemässä tätä pientä vauvaa muistuttavaa liikettä, liikutuin hetkeksi. Myöhemmin kerroin heille, mistä tekniikasta oli kysymys, ja että sitä käytetään myös tanssiterapiassa välineenä, jos esimerkiksi halutaan palauttaa muistoja varhaislapsuudesta kehollisen kokemuksen avulla.

Harjoitus eteni ilman taukoja lattiatason sikiöliikkeestä vapaampaan liikkumiseen, missä etsittiin eri reittejä liikkua rentona lähellä lattiaa. Vähitellen noustiin keskitasoon, missä raajat työntää keskustaa lattiasta pois päin, jolloin liike alkaa muistuttaa nelijalkaisten eläinten liikkumista. Keskitasosta nousimme ylätasoon, eli sinne "tuttuusalueelle", homo sapiens -alueelle. Mutta nyt liikuttiin uudella focuksella - kuinka liikkua ylätasossa tällä "meritähti"-idealla? Rauhallinen musiikki muuttui vauhdikkaammaksi, ja lisäsin harjoitukseen huomion tilan käytöstä sekä toisten ihmisten lyhyistä kohtaamisesta liikkeellisesti. 

Oli upeaa nähdä aikuiset ihmiset tanssimassa vapaasti, omalla tavallaan ja nauttimassa omasta kehostaan ja liikkeestään. Nykykulttuurissa kehoon liittyy paljon kontrollia ja arvottamista, paljon pahaa oloa, itsesyytöstä ja alemmuuden tunnetta tai pakonomaista suorittamista. Kukaan ei ole se saippuasarjojen kuvankaunis nainen tai virheettömän komea mies, oikeassa elämässä ihmiset ovat erilaisia, epätäydellisiä ja kauniita sellaisenaan. Päässäni on pyörinyt lause Tori Amoksen haastattelusta, jossa hän sanoo jotakuinkin näin: "ihminen on kauneimmillaan silloin, kun nauttii itsestään ja on löytänyt oman sisäisen palonsa".

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Tanssiva toimintakeskus, osa 2

Sokean miehen siivet

Toinen tanssikerta toimintakeskuksessa oli yhtä lystikästä ja antoisaa kuin ensimmäinenkin. Hauskanpidon lisäksi oli hetkiä, jotka pysäyttivät minut ajattelemaan ja tuntemaan, hetkiä jolloin jotain liikahti sisälläni.

Ryhmään tuli toisella kerralla yksi uusi tanssija. "Voit Kimmo tämän kerran seurata ja katsoa mitä täällä tehdään, niin tulee tutuksi. Minä tuun sun kanssa seuraavalla kerralla, niin osallistutaan", sanoi eräs työntekijä pyörätuolissa olevalle miehelle, joka oli uusi ryhmässä. Vaikka Kimmon oli tarkoitus vain seurata, yritin ottaa häntä hieman toimintaan mukaan. Alun nimiliike-harjoituksessa pyysin toista osallistujaa avustamaan Kimmoa tekemään jonkun oman liikkeen. Innokas tanssija Minna meni heti auttamaan Kimmoa, otti kädestä kiinni ja teki yhdessä Kimmon kanssa kädellä kaaren ilmaan. Muut toistettiin liike musiikin tahtiin ja sanottiin ääneen Kimmon nimi. Jokin sai minut pysähtymään tuon näkymän ääreen - kun toinen auttaa toista.

Tunnin aikana teimme tanssivan letkan; pidimme käsistä kiinni ja menimme tilassa. Pyörätuolissa olevat Kimmo ja Mari jäivät vähän orpoina letkasta pois. Silloin keksin, että voimme letkana kulkea heidän ympärillä. Letka kiertyi ja kiertyi pieneksi tiiviiksi spiraaliksi vuoroin Kimmon ja vuoroin Titan ympärille. Tuli tunne, että näin hekin olivat osana tanssia.

Säikähdin vähän, kun sokea Aate meinasi kompastua Kimmon pyörätuoliin letkatanssissa. Vasta silloin tajusin pyytää toisia pitämään Aatesta huolta, ettei hän kompastu. Ja he pitivät. Tämä sama näkymä toistui ja pysäytti minut näkemään: toinen pitää toisesta huolta.

Haluan vähitellen tuoda tanssi-improvisaatiota tunneille, viedä tanssijoita kohti omaa ilmaisua. Teimme yksinkertaista harjoitusta, missä keksimme vuorotellen erilaisia liikkeitä musiikkiin. Vanha Aate oli sillä tunnilla ollut taas kovin poissaoleva ja suurimmaksi osaksi vain istunut tuolissa passiivisena. Halusin kuitenkin kysyä häneltä, minkälaisen liiikkeen hän tekisi tähän musiikkiin. Ehdin jo ajatella, että ehkä Aate ei halua keksiä yhtään mitään. Kun asiaa kysyin häneltä, hän käänsi päätään minun suuntaan ja sanoi hiljaisella äänellä: "se ois semmonen liike, kun lintu herää pesästään ja pyrähtää lentoon." Katsoin häntä lasisiin sokeisiin silmiin, ja nielaisin. Tässä hetkessä oli jotain kamalan vahvaa ja herkkää. Pidättelin itkua, niin vahvasti liikutuin. Pysähdyin hetkeksi jonkin nimeämättön asian äärelle.

"No niin, mitenkäs se liike menisi", sanoin havahduttuani. Hahmottelimme pyrähtävää lintua yhdessä ryhmän kanssa, mutta Aate vain istui. Kun laitoin taas lopuksi soimaan Kari Tapion "Nää ruusut kukkii vain sulle"-valssin, Aate havahtui ja lähti valssin pyörteisiin mukaan. Tunnin päätyttyä eräs naistanssijoista hehkui koko olemukseltaan ja tuli kiittämään minua halauksen ja poskipusun kera. Hymy nousi jälleen kasvoilleni, täällä työstään saa tosissaan kiitosta.

(Jutun henkilöiden nimet ovat muutettu)

torstai 22. syyskuuta 2011

Tanssiva toimintakeskus, osa 1

Harvassa paikassa koen olevani yhtä tervetullut kuin täällä

Aloitin viikottaisen opetustyön eräässä pohjois-karjalaisessa vammaisille tarkoitetussa toimintakeskuksessa tänä syksynä. Tarkoituksena on opettaa tanssia toimintakeskuksen halukkaille asiakkaille kerran viikossa. Tanssia ei lajina ole tässä tapauksessa määritelty, "me vaan tanssitaan", kuten aikaisempi tanssinopettaja siinä pestissä kertoi mulle. Se passas mulle, määrittelyt tekevät asioista vain monimutkaisempia.

Sain kuulla etukäteen, että joukossa on vaikeavammaisia, sokea, huonokuuloinen, pyörätuolissa oleva ja muuten huonosti liikkuva. "No eka kerta on varmaan sit semmonen kokeilu", totesin hermostuneena toimintakeskuksen työntekijälle. Mutta jo astuessani toimintakeskuksen ovesta sisään, tajusin, ettei hermostumiseen ollut aihetta. Asukkaat toivottivat minut innoissaan tervetulleeksi "ai siekö se oot se Anna Venäläinen, hei Anna Venäläinen tuli!" Harvassa paikassa saa niin suuren ja ihailevan vastaanoton.

Tunnin aikana tanssittiin pääosin ringissä, koska sillä tavalla on helpompi pitää porukka mukana sekä saada hyvä tunnelma aikaan. Opettelin kaikkien nimet helpon improvisaatiotanssin avulla, teimme "kehonosatanssin", jossa vuorotellen eri kehonosat tanssii ja johtaa liikettä, sekä mielikuvitusmatkustimme pariisin kaduille, jossa tanssimalla eläydyimme hienojen neitien ja kohteliaiden herrojen maailmaan. Mielessä käväisi huoli, onko tämä mielikuvitusmatkailu heistä tylsää tai epäuskottavaa, kunnes kuulin erään miehen hyräilevän musiikin tahtiin "pariiiisi pariiisi...", ja en voinut olla hymyilemättä.




Rauhoituimme tunnin lopussa tanssimalla Kari Tapion tahtiin valssia. Valssin askeleet eivät ottaneet sujuakseen kovinkaan monelta, mutta yhdeltä sujui erinomaisesti: muita jo huomattavasti vanhemmalta ja sokealta Aatelta, joka oli aiemmin tanssitunnilla vähemmän osallistunut ja enemmän istunut tuolilla. Valssi sujui häneltä vanhasta muistista. "Oon mie tyttöjä tanssittanu monia, ympäri maailmaa", Aate paljastaa minulle.

Kun tanssitunti päättyi, sain pyytämättäni palautetta; positiivista ja välitöntä. Eräs neljässäkymmenissä oleva mies sanoi tohkeissaan lopuksi "minä sanon äetille, että Anna Venäläinen kävi meitä opettamassa!" Hyvillä mielin pakkasin repun ja hyppäsin Joensuuhun menevään bussiin - ja odotin oikeastaan jo innolla seuraavan viikon tanssikertaa.

(Jutun henkilöiden nimet on muutettu.)

torstai 15. syyskuuta 2011

Tarinoita Tanssi kuuluu kaikille -hankkeesta

MIKÄ TANSSI KUULUU KAIKILLE –HANKE?

  • Taustalla Pohjois-Karjalan taidetoimikunnan apuraha, jonka tavoitteena oli työllistää nuoria taiteilijoita kehittämään taidelähtöisiä hyvinvointipalveluita
  • Honkalampisäätiö sai avustuksen ja työllisti puoleksi vuodeksi keväälle 2011 joensuulaisen tanssitaiteilija Anna Venäläisen Tanssi kuuluu kaikille – hankkeeseen
  • Hankkeen tavoitteena oli tuoda improvisaatiopohjaista tanssia eri muodoissa Honkalampisäätiön työntekijöille ja erityisryhmiin kuuluville asiakkaille

ERILAISTA TANSSIA ERILAISTEN IHMISTEN KANSSA

Kesällä 2010 olin vastavalmistunut ammattitanssija Outokummun ammattiopistosta. Istuin kahvilassa sikäläisen läänintaiteilijan kanssa, joka rohkaisi minua etsimään yhteisöä, johon voisin työllistyä nuorille taiteilijoille tarkoitetulla apurahalla. Mietin, minkälaiseen yhteisöön haluaisin tanssijana työllistyä. Olin jo pitkään pohtinut, miksi tanssiminen on niin rajoitettua tietyille ihmisryhmille. Kuuluuko tanssi vain laihoille teinitytöille jazztanssitunnilla, hörhelöhameisille pikkutytöille satubaletissa tai keski-ikäisille pariskunnille lavatansseissa? Arvostan sitä, että tytöt tanssii streettansseja ja pojat innoissaan breikkaa, sekä keski-ikäiset miehet ja naiset liitelee lavoilla, mutta haluaisin nähdä tanssimassa myös niitä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan uskaltaneet mennä nuorena kokeilemaan mitään tanssilajia tai eivät ole vanhempana uskaltaneet lavatansseihin. Tai eivät ole edes tulleet ajatelleeksi, että tanssi voisi olla heitäkin varten.


Olin kiinnostunut tanssista, jossa improvisaatiolle ja omalle liikkeen löytämiselle annetaan tilaa; tanssista, jota voisi kuka tahansa tanssia vaikka ilman toimivia jalkoja. Sattuman johdattelemana tutustuin Luova-keskuksen toiminnanohjaajaan. Ehdotin hänelle apurahan hakemista, josta hän esimiehensä kanssa innostuivat. Honkalampisäätiö sai avustuksen, ja minut työllistettiin joulukuusta 2010 toukokuuhun 2011 Tanssi kuuluu kaikille –hankkeeseen.

TANSSIVA OLOHUONE – TANSSI TULEE KOTIIN

Projektin alku vierähti suunnitellessa kokonaisuutta, ja tutustumalla säätiöön ja sen ihmisiin. Kuitenkin jo joulukuussa kävin pitämässä ensimmäisen tanssihetken säätiön eräällä palvelukodilla. Tilanne oli hermostuttavan spontaani, minulla ei ollut juuri mitään käsitystä mitä olin menossa tekemään, tunteena oli lähinnä "hyppy tyhjyyteen". Kovien pakkasten saattelemana avasin ensimmäistä kertaa elämässäni vammaisille suunnatun palvelukodin oven ja yritin reippaasti tervehtiä ensimmäistä vastaantulijaa. 


Keskustellessani olohuoneen sohvalla palvelukotivastaavan kanssa projektini suunnitelmista asukkaiden jatkuvasti keskeyttäen keskustelumme ehdotin yhtäkkiä: voisinko nyt tanssia teille? Palvelukotivastaava oli hieman hämmentynyt, mutta otti ehdotuksen vastaan. Siirsimme keittiön pöytää ja tuoleja sivuun, asukkaat kokoontuivat ympärilleni, sammutimme loisteputket, ja vain kuusenkynttilät jäivät hehkumaan. Laitoin unenomaista musiikkia soimaan ja lähdin tanssimaan.

Asukkaat – ja varmasti myös työntekijät – olivat aluksi hämmentyneitä, mitään vastaavaa tilannetta he tuskin olivat aiemmin kohdanneet. Yksi asukkaista lähti taputtamaan musiikin tahtiin, mikä oli tosin hankalaa, kun musiikki oli lähes rytmitöntä äänimaisemaa. Toinen asukas hörähteli epävarmana. Yllättäen, jopa itseni, kysyin kesken tanssin: ”Haluaisiko joku tulla kanssani tanssimaan?” Ilmoittautujia ei tullut, mutta päättäväisesti otin kädestä erästä mieshenkilöä, ja lähdimme tanssimaan. Vähitellen sekä työntekijät että asukkaat alkoivat kannustaa ja antoivat vuoretellen tanssivalle asukkaalle aploodit. Huomio ja kannustaminen tuntuivat tärkeille teoille siinä hetkessä. Huonommin pystyssä pysyvät tulivat työntekijän tukemana tanssimaan. Pyörätuolissa oleva mies hetken epäröi mutta tarttui käteeni. Lähdin varovasti liikuttamaan pyörätuolia ja miestä. Muistan aina hänen katseensa – siinä syttyi jokin hehku.

Muistan elävästi myös hetken, kun kysyin eräältä naiselta, lähteekö hän tanssimaan, työntekijä sanoi pahoitellen: ”hän ei pysty puhumaan, mutta uskoisin, että hän haluaa lähteä.” Katsoin naista silmiin ja otin häntä varovasti kädestä kiinni. Tanssimme hetken, vein hänet takaisin istumaan, ja koin, että nainen kiitti minua silmillään – jotain syttyi katseessa. Näistä hetkistä kehkeytyi konsepti Tanssiva olohuone. Idea oli hyvin yksinkertainen: kävin Pohjois-Karjalan eri palvelukodeilla tanssimassa heidän olohuoneessaan ja pyysin asukkaita mukaan tanssiin.

Vastaanotto oli vaihteleva, ja samassa paikassa saattoi olla eri kertoina hyvinkin erilainen tunnelma. Toisinaan konsepti toimi ja tanssi valtasi tilan, toisinaan hämmennys ja ennakkoluulot sekä oma epävarmuuteni tekivät siitä hankalamman - tai jopa katastrofaalisen. Jokainen kerta oli kuitenkin tärkeä, ja jokaisesta kerrasta opin paljon – sain kokemuksia, joita nelivuotisen tanssijankoulutukseni aikana en ollut kertaakaan kokenut. Tämä tuntui todemmalta, kun kohtasin ihmisiä ja todellisia tilanteita – kaikessa hankaluudessa ja ihanuudessa.
 

OMANLAINEN TANSSI - TANSSIESITYS ERILAISTEN IHMISTEN KANSSA

Minua kiinnosti hankkeessa eniten tanssiesityksen tekeminen yhdessä erityisryhmiin kuuluvien kanssa. Sain esityksentekoon mukaan asukkaita kahdesta eri palvelukodista. Halusin kuuden asukkaan lisäksi kaksi työntekijää mukaan, koska minulla itselläni ei ole sosiaalialan koulutusta. He voisivat tarvittaessa auttaa, jos esimerkiksi epilepsiaa sairastava asukas saisi kohtauksen tai he voisivat toimia tulkkina asukkaiden ja minun välillä. Halusin myös tehdä henkilökunnasta ja asukkaista yhtä joukkoa; asettaa kaikki samalle viivalle, jolloin arjen roolit sekoittuisivat, henkilökuntaa tai asiakkaita ei olisi, olisi vain tanssijoita. Mukaan pyysin myös ISLO:n tanssin ja somatiikan koulutusohjelmasta yhden opiskelijan koreografin assistentiksi.



Porukka vaikutti ensin haasteelliselle, koska kaksi tanssijoista olivat huonokuuloisia, yksi sairasti epilepsiaa, yksi ei pystynyt liikkumaan ilman työntekijän tukea ja sai huimauskohtauksia ja yhden tanssijan puheesta en saanut selvää ilman hoitajan tulkkausta. En aikonut kuitenkaan hätääntyä tai luovuttaa. Mitä pidemmälle kevättä mentiin, sitä paremmin aloin ymmärtää työryhmääni, opin kommunikoimaan ja tanssimaan erilaisten ihmisten kanssa. Myös he oppivat vähitellen rentoutumaan ja uskaltautumaan tanssin pyörteisiin.



Tanssiryhmämme h-hetki koitti huhtikuun lopussa kansainvälisen tanssin päivän viikolla, jolloin esiinnyimme taidekeskus Ahjossa Joensuussa. Katsojia tuli viitisenkymmentä, mikä oli ennätysmäärä Ahjon pienessä galleriatilassa. Olin ylpeä tanssijoistamme, moni oli ensimmäistä kertaa elämässään mukana tanssiesityksessä.



Emme tehneet tiukkaa askelkoreografiaa, vaan rakensimme neljä eri kohtausta, jotka kuvastivat vuorokaudenaikoja. Rauhallisesta aamusta tanssittiin nopean päivän läpi romanttiseen iltaan ja päädyttiin lopulta yön unimaisemaan. Esityksen nimi oli Omanlainen tanssi. Halusin, että jokainen voi tanssia omalla laillaan, niin että huonosti kävelevä tai heikosti kuuleva voi tanssia tavalla, mikä on hänelle mielekästä. Päivän vauhdikas kohtaus sujui vinhasti kaikilta - jopa henkilöltä joka arjessaan ei pystynyt kulkemaan kuin hitaasti rollaattorin tukemana. Tanssin virran vaikutus oli silmin nähtävissä. Lähes kuuro henkilö puolestaan oli ilmiömäinen tarkkailija ja seuraaja, hän nappasi liikkeen kuin liikkeen minulta nopeasti ja vaivatta. Jokaisella oli omat vahvuutensa ja yllättävyytensä - kaikki pystyivät ja uskaltautuivat tanssimaan ja siitä olin heistä ylpeä.

                     

MINNE VIE TANSSIJAN ASKELEET?


 Vielä keväällä olin epävarma siitä mitä syksy tuo tullessaan tanssijan polulla. Ideat alkoivat kuitenkin vähitellen valjeta. Syyskuussa esiinnyimme uudestaan Omanlainen tanssi - ryhmämme kanssa. Esitys sytytti minussa vahvan halun jatkaa Tanssi kuuluu kaikille –projektia. Idea duetosta yhden esitysryhmämme tanssijan kanssa oli kypsynyt mielessä jo pitkään, ja päätin, että se olisi hyvä tapa jatkaa tanssiesitystämme. Halusin myös jatkaa Tanssivaa olohuonetta tai muuta tanssinopetusta palvelukotien kanssa. 


Kevään hankkeen päätyttyä olen edelleen sitä mieltä, että tanssi kuuluu erilaisille ihmisille ja erilaisille forumeille. Tanssi kuuluu kaikille, sanon minä.



Kuvat: 1. Tanssiva Olohuone 2. Omanlainen tanssi - yhteisötaiteellinen tanssiteos