torstai 22. syyskuuta 2011

Tanssiva toimintakeskus, osa 1

Harvassa paikassa koen olevani yhtä tervetullut kuin täällä

Aloitin viikottaisen opetustyön eräässä pohjois-karjalaisessa vammaisille tarkoitetussa toimintakeskuksessa tänä syksynä. Tarkoituksena on opettaa tanssia toimintakeskuksen halukkaille asiakkaille kerran viikossa. Tanssia ei lajina ole tässä tapauksessa määritelty, "me vaan tanssitaan", kuten aikaisempi tanssinopettaja siinä pestissä kertoi mulle. Se passas mulle, määrittelyt tekevät asioista vain monimutkaisempia.

Sain kuulla etukäteen, että joukossa on vaikeavammaisia, sokea, huonokuuloinen, pyörätuolissa oleva ja muuten huonosti liikkuva. "No eka kerta on varmaan sit semmonen kokeilu", totesin hermostuneena toimintakeskuksen työntekijälle. Mutta jo astuessani toimintakeskuksen ovesta sisään, tajusin, ettei hermostumiseen ollut aihetta. Asukkaat toivottivat minut innoissaan tervetulleeksi "ai siekö se oot se Anna Venäläinen, hei Anna Venäläinen tuli!" Harvassa paikassa saa niin suuren ja ihailevan vastaanoton.

Tunnin aikana tanssittiin pääosin ringissä, koska sillä tavalla on helpompi pitää porukka mukana sekä saada hyvä tunnelma aikaan. Opettelin kaikkien nimet helpon improvisaatiotanssin avulla, teimme "kehonosatanssin", jossa vuorotellen eri kehonosat tanssii ja johtaa liikettä, sekä mielikuvitusmatkustimme pariisin kaduille, jossa tanssimalla eläydyimme hienojen neitien ja kohteliaiden herrojen maailmaan. Mielessä käväisi huoli, onko tämä mielikuvitusmatkailu heistä tylsää tai epäuskottavaa, kunnes kuulin erään miehen hyräilevän musiikin tahtiin "pariiiisi pariiisi...", ja en voinut olla hymyilemättä.




Rauhoituimme tunnin lopussa tanssimalla Kari Tapion tahtiin valssia. Valssin askeleet eivät ottaneet sujuakseen kovinkaan monelta, mutta yhdeltä sujui erinomaisesti: muita jo huomattavasti vanhemmalta ja sokealta Aatelta, joka oli aiemmin tanssitunnilla vähemmän osallistunut ja enemmän istunut tuolilla. Valssi sujui häneltä vanhasta muistista. "Oon mie tyttöjä tanssittanu monia, ympäri maailmaa", Aate paljastaa minulle.

Kun tanssitunti päättyi, sain pyytämättäni palautetta; positiivista ja välitöntä. Eräs neljässäkymmenissä oleva mies sanoi tohkeissaan lopuksi "minä sanon äetille, että Anna Venäläinen kävi meitä opettamassa!" Hyvillä mielin pakkasin repun ja hyppäsin Joensuuhun menevään bussiin - ja odotin oikeastaan jo innolla seuraavan viikon tanssikertaa.

(Jutun henkilöiden nimet on muutettu.)

2 kommenttia:

  1. Mun mielestä sie teet ihan älyttömän tärkeää työtä. Vaikka omista tanssiajoista on jo melkein vuosikymmen aikaa enkä siinä ikinä saavuttanutkaan mitään merkittävää taiteellista osaamista olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen on helpoin ilmaista omaa itseään rytmin ja liikkeen avulla.

    Tämänkaltainen "vapaa tanssi" auttaa varmasti liikuntarajoitteisia ja vaikeavammaisia purkamaan sisäistä kuormaansa ja antaa heille mahdollisuuden itseilmaisuun ilman turhia kuumotuksia tai pelkoa siitä, että pitäisi ennakkoon "osata" jotain, puhumattakaan liikunnan yleisistä terveysvaikutuksista.

    Tanssiminen ja tunteiden, minäkuvan, ajatusten ym. käsittely liikkeen kautta on maailman vanhin terapiamuoto, jota ei pitäisi väheksyä vanhus- ja vammaistyössä.

    Tanssi todellakin kuuluu kaikille. Propseja siitä että viet sen ihmisten saataville.

    VastaaPoista
  2. Aikaisemman kommentoijan (1) kanssa olen samaamieltä!

    Meillä kaikilla on tarve tulla nähdyiksi ja kokea olevamme merkittäviä. Luovatoiminta on turvallinen kanava tyydyttää noita tarpeitamme.

    Lastentarhoihin, kouluihin ja kaikille meille luovaaliikkumista sanon minä.

    Jouko

    VastaaPoista