sunnuntai 30. lokakuuta 2011

LILJA, osa 1.

Olipa kerran kaksi nuorta naista, samanlaista ja erilaista


LILJA-tekstit perustuvat samannimisen tanssiteoksen tekemiseen liittyvään pohdintaan. Olen määrittänyt teoksen genren nimellä Sosiaalinen tanssiteos. Se tarkoittaa sitä, että teos sijoittuu sosiaalialan ja taidealan rajamaastoon. Tavoitteenani on teoksen myötä pohtia, minkälaisia mahdollisuuksia ja haasteita sosiaalialan ja taidealan välinen dialogi pitää sisällään. Jännittävintä prosessin aikana on pohtia, mikä on minun roolini taiteilijana tässä projektissa? Voinko auttaa? Vai olenko minä se jota autetaan?


Sosiaalinen tanssiteos Lilja on kahden nuoren naisen duetto. Molemmat naisista rakastavat tanssia. Molemmat tanssivat lähestulkoon joka päivä. Toinen on kotoisin savosta Leppävirralta, toinen on kotoisin Pohjois-Karjalasta Outokummusta. Molemmilla on kaunis vihreä mekko, jonka puettuaan he nauttivat musiikin virrasta helmat hulmuten. 



Toinen tanssijoista opiskeli monen mutkan jälkeen itsensä tanssin ammattilaiseksi. Toinen tanssijoista opiskeli itsenäiseen asumiseen ja avustaviin työtehtäviin valmistuvalla linjalla, ja pitää nyt välivuotta. Hän tanssii omassa huoneessaan, lähes päivittäin. Tanssi on parasta mitä molemmat tietävät. Silloin voi kokea olevansa onnellinen. Silloin voi ilmaista itseään ruumiin ja sielun voimin.


Molemmat tanssijoista asuvat yhteisöasunnossa. Toinen asuu puolisonsa ja kavereidensa kanssa vanhassa omakotitalossa, toinen asuu monen kaverinsa kanssa palvelukodissa, jossa on mukavia työntekijöitä.


Molemmat ovat myös erilaisia. Toisesta piti tulla ihan tavallinen historian opettaja, mutta hän ajautuikin taidekouluun ja ammattitaiteilijaksi. Hän on saanut vastata vähän väliä ihmetteleviin kysymyksiin kuten "Mitä sinä oikein sitten teet työksesi? Mihin sinä sitten työllistyt? Onko tanssijoille töitä?" Toisen erilaisuus johtuu kahdesta sanasta, mitkä ovat määrittäneet hänen elämäänsä syntymästään asti: Downin syndrooma. Hän on kehitysvammainen.


 Nämä samanlaiset ja erilaiset naiset tapasivat toisensa joulukuussa 2010. Oli kylmä pakkaspäivä, ammattitanssija tupsahti bussilla pohjoiskarjalaiseen kylään. Oli pilkkopimeää, vain katuvalot hohtivat kelmeää valoa. Hänen piti mennä kehitysvammaisille tarkoitettuun palvelukotiin vierailemaan ja keskustelemaan tulevasta Tanssi kuuluu kaikille -hankkeesta. Mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä missä palvelukoti sijaitsi. Paikallisesta R-Kioskista löytyi sattuman kaupalla lähihoitajaopiskelija, joka oli autolla matkalla samaan palvelukotiin. Huojentuneena ammattitanssija hyppäsi lähihoitajan lämpimään autoon ja pääsi perille.

"Onko tämä siulle ensimmäinen kerta kun vierailet palvelukodissa?" Kysyi palvelukotivastaava ammattitanssijalta, joka näytti hieman säikähtäneelle ja vaivaantuneelle, kun palvelukodin autistinen asukas tuijotti ja seurasi häntä kahden sentin etäisyydeltä. "Joo, on tää", ammattitanssija nielaisi. Sitten keskusteltiin hankkeesta. Mietittiin mitä tanssijataiteilija voisi tehdä sosiaalialan yhteisössä. Palvelukotivastaava ehdotti tanssiharrastusryhmän perustamista. Ammattitanssija ehdotti arasti, kiinnostaisikohan täällä ketään tanssiesityksen tekeminen. Ideasta innostuttiin. Palvelukotivastaava kertoi, että heillä oli muutama innokas tanssija asukkaana. Erityisesti eräs tyttö, joka tanssii joka päivä omassa huoneessaan. Hän ehdotti, että ammattitanssija tapaisi tämän tytön saman tien ja kertoisi ideasta. Niin he tapasivat, nämä kaksi tyttöä, vai naista? Toinen kysyi kiinnostaako toista tanssiesityksessä mukana oleminen, toinen vastasi ujosti että joo.

Sinä keväänä he toteuttivat ryhmätanssiteoksen Omanlainen tanssi. Ammattitanssija oli koreografina ja palvelukodin innokas tanssija oli yksi kymmenestä esityksen tanssijoista. Mukana näiden kahden tanssijanaisen lisäksi oli kahdesta palvelukodista asukkaita ja työntekijöitä sekä yksi tanssinopiskelija. Palvelukodin asukkaat saivat vaikuttaa musiikkivalintoihin. Jokainen toi oman lempimusiikin eräälle treenikerralle mukaan, josta ammattitanssija valitsi muutaman kappaleen esitykseen. Innokkaan tanssijatytön musiikkia ei valittu. Hän oli tuonut mukanaan Titinallen. Ammattitanssija ei ymmärtänyt miksi tanssijatyttö kuunteli Titinallea, lastenmusiikkia. Hän koki, ettei olisi soveliasta soittaa Titinallea esityksessä. Se ei sitä paitsi olisi tanssijatytön iän mukaista musiikkia, se paljastaisi, että tyttö on taantunut lapsen tasolle. Tanssijatyttö pettyi, koska hänen musiikkiaan ei valittu. Mutta hän kuunteli Titinallea joka päivä omassa huoneessaan - ja tanssi.

Hanke päättyi sinä keväänä, tanssiesitys esitettiin täydelle katsomolle, ja siten päättyi myös esityksen tekeminen. Ammattitanssija jätti rakkaan tanssiryhmänsä haikein mielin. Mieleen jäi toive - tehdä vielä tanssiduetto innokkaan tanssijanaisen kanssa, joka kuunteli Titinallea. Esityksessä he voisivat pohtia aikuisuutta ja naiseutta. Ammattitanssija halusi rohkaista tanssijanaista aikuisuuteen tanssin keinoin. Mutta pelkäsi, että saattaisi huomaamattaan sortua väittämään mitä toisen kuuluu olla tai mitä ei. Ammattitanssija halusi, että tästä tulisi heidän yhteinen teos. Kumpikin saisi vaikuttaa siihen, minkälainen teoksesta tulisi ja minkälaisia merkityksiä teos välittäisi.

Onnistuisiko sellainen projekti? Miten käy Titinallemusiikin? Ymmärtääkö palvelukodin tanssija ettei se ole hänen ikäisilleen suunnattua, vai ymmärtääkö ammattitanssija kuinka tärkeää tämä musiikki toisen elämälle on kokonaisuudessan? Mitäköhän tällaisesta projektista oikein seuraa? Hyvää? Huonoa? Uutta? Tärkeää? Ristiriitoja? Kysymyksiä? Vastauksia?

En tiedä, haluan tehdä, kokea ja nähdä tämän projektin.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Lapsi & Aikuinen, osa 1

Ajatuksia lapsesta, ajatuksia aikuisesta

Lapsi & Aikuinen -tekstit liittyvät tanssiteokseen, jonka konseptista vastaa tanssitaiteilija Riikka Lindström ja koreografiasta ja tanssista vastaavat Lindström, minä ja Alina Leonidchenko. Teoksen ensi-ilta on maaliskuussa 2012. Käsittelemme teoksessa lapsuuteen ja aikuisuuteen liittyviä kysymyksiä, rajoja ja mahdollisuuksia. Kehityspsykologiaa uhmaten kysymme: Mitä aikuinen voi oppia lapselta?

Teksti liittyy tulevaan teokseen jollain tapaa, mutta mukaan mahtuu myös omaa pöytälaatikkofilosofointia.

VASTUU

Kun minä olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. 1.Kor.13:11

Mitä "mies" jättää taakseen? Vastuuttomuutta? Vilpittömyyttä? Sokeaa uskoa?

Vastuu omista teoistaan on selkeä aikuisuuden merkki. Aina sitä ei pysty toteuttamaan, ja silloin käyttäytyy niin ikään lapsellisesti.

Psyykkisesti sairas aikuinen saattaa taantua lapsen tasolle esimerkiksi vakavan masennuksen takia: mistään ei oikein pysty ottamaan vastuuta, sairastuneen miehestä tulee isä, vaimosta äiti. Silloin aikuinen on sairas. Aikuisen tulee kantaa vastuu itsestään.

Mutta jokainen on epätäydellinen - särkyneenä ei pysty toimimaan niin kuin pitäisi. Silloin tosi rakkaus ja tosi ystävyys punnitaan. Voiko joku tilapäisesti kantaa toisen vastuun, kantaa toista kun toisen jalat eivät kanna? Silloin toteutuu todellinen vastuun kanto - rakkaus. Mutta se ei voi olla pysyvä tila - puoliso ei voi jäädä huoltajaksi, tai jos jää, hänestä ja huollettavasta tulee onnettomia. Häpeä vie rakkauden paikan.

"Missä sinä olit silloin kun minulla oli vaikeaa?" Kysyi tyttö vihaisena suojelusenkeliltään. "Näin vain yhdet jalanjäljet hiekassa!" Enkeli vastasi: "Silloin minä kannoin sinua." (Tuntematon lainaus.)

"Jokaisen aikuisen välinen ihmissuhde perustuu vastavuoroisuuteen, vain äidin ja lapsen suhde voi olla jotain muuta." Näissä isäni sanoissa kiteytyy hyvin se "aikuisen vastuu" - sekä äitinä olemisen ihmeellisyys.

Lapsi on vastuuton, pieni lapsi voi olla hirviö - ei ole vielä oppinut etiikkaa, moraalia, normeja. Länsimäinen tiede nojaa kehityspsykologiaan ja sivistyksen eetokseen. Aikuistuminen ja lapsuuden jääminen pois nähdään aina positiivisena ja edistyksellisenä asiana. Mutta onko jotain arvokasta, mitä aikuinen voisi oppia lapselta?


HÄPEÄ

Juoksin noin viisitoistavuotiaana kotimme piippua ympäri koirani kanssa. Hihitin hillittömästi kun koira pinkoi perässäni. Isosiskoni tuli keittiöön tiellemme ja mulkaisi minua. "Anna tuo on tosi ärsyttävää." Häpeä valtasi minut. Olinpa lapsellinen! Minunhan pitäisi olla jo iso tyttö! Sen jälkeen en enää juossut piippua ympäri koirani kanssa.

Lapsen mieli on vilpitön, täynnä uskoa, spontaania riemua, häpeilemättömyyttä - pieni lapsi ei häpeä, häpeä opitaan. Mitä vanhemmaksi tullaan, sitä sidotumpia ja estyneempiä olemme, häpeä kahlitsee meitä, normit kahlitsevat meitä siihen miten "kuuluu käyttäytyä".


Filosofit ihannoivat lapsia: lapsi ihmettelee, näkee asiat uutena ja ihmeellisinä, ilman ennakkokäsityksiä - puhtaasti, tässä ja nyt.


HULLUUS?

Entinen tanssinopettajani sekä käymäni tanssinkoulutuksen johtaja esitteli eräässä seminaarissa heidän koulutuksen kertomalla tositarinan. Hän kertoi, että oli leikkimässä lapsiensa kanssa lumikinoksella. He tekivät hassuja hyppyjä ja arvioivat toistensa tyylisuorituksia. Yksi pojista huomautti äidilleen, että kadulla olevat ihmiset näkevät hänet. Äiti ihmetteli, mitä sitten? Poika sanoi vaivaantuneesti, että ohikulkijat huomaa kun äiti tekee hassuja temppuja. Äiti äyskähti, että eikö aikuiset sitten saa tehdä mitään kivaa? Poika totesi, että "joo tottakai, mutta sitten noi muut saattaa aatella että sä oot pipipää". Äiti otti pipipääluulon riskin ja jatkoi touhuamista. Vähän ajan kuluttua naapuriperhe ilmestyi paikalle. Lopulta naapurit hassuttelivat ja hyppivät kaikki lumikasaan -aikuiset ja lapset.

Tämän kertomuksen opettajani kertoi, ja sanoi, että toivoo tanssinkoulutuksen olevan yksi keino avata tilaa toisenlaiselle liikkumiselle ja rikkoa niitä rajoja jonka puitteissa meidän "pitäisi" käyttäytyä.
Siinä oli mitä hienoin koulutusesittely. Tajusin taas, kuinka tarkkaan kehomme ilmaisu on säädelty lukuisten tabujen ja normien taakse. Pieni lapsi elehtii kehollaan monipuolisen rikkaasti. Aikuinen saattaa pahimmillaan olla vain puhuva pää.

Ihmiskunnan paradoksina on se pakonomainen tarve todistella sivistystä ja paremmuutta suhteessa muihin eläinlajeihin. Loppupeleissä rakennamme itsellemme häkkiä, jonka ulkopuolista maailmaa emme pysty enää näkemään. Rohkeimmat rikkovat näitä rajoja - taiteilijat, filosofit, hullut - ja lapset.





KATKERUUS TAI RAKKAUS

Katkeruus on aikuisen sairaus. Minulla on kaksi toivetta, ja ilman ensimmäistä ei ole toistakaan.
1) En halua katkeroitua, 2) haluan olla onnellinen.

Onneen tarvitaan uskoa, toivoa ja rakkautta. Katkeruus myrkyttää nämä kolme, se myrkyttää sielun.  Mitä tahansa tapahtuu, en halua katkeroitua. Jo teini-iässä olen pitänyt tuota ajatusta johtotähtenäni. En tietenkään voi lapsen tavoin uskoa sokeasti asioihin, tiedän että pahaa on, vääryyttä on, pettymyksiä tulen kokemaan vielä paljon, fyysistä ja henkistä kipua tulen kokemaan vielä paljon. Mutta jos oikeasti uskoo, oikeasti toivoo ja oikeasti rakastaa, niin voi peitota katkeruuden.

(Rakkaus) ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.
1.Kor.13

Kuvat: 1. Välittämisestä -duetto, koreografia Pia Lindy, tanssi Anna Venäläinen ja Sini Silveri, 
2. ja 3. In transit -duetto koreografia ja tanssi Anna Venäläinen ja Janick Detcheverry

tiistai 4. lokakuuta 2011

Keho & Mieli, osa 2

Välitön teko

Toisella kokoontumiskerralla tanssiryhmästämme oli lähtenyt muutama pois edellisen kerran jälkeen, mutta onneksi muutama uusi oli tullut tilalle. Minua hymyilytti ryhmämme kirjava joukko. Omat taustat ja suhteet tanssiin vaihteli laidasta laitaan:
"En ole koskaan aiemmin tanssinut, enkä oikeen oo edes ollut kiinnostunut tanssista, mutta tykkään itseni haastamisesta."
"No mää oon vaan aika hukassa tän tanssin kanssa, oon käynyt tanssikouluja vaikka missä, koreografikoulun Prahassa, tanssikoulun Amsterdamissa... mutta en mä vieläkään tiedä mitä se tanssi on."
"No kävin avoimella tanssi-improvisaatiotunnilla, ja koska mua ei naurettu ulos, ajattelin jatkaa harrastusta."
"Mä kyllä tykkään tanssia yksin kotona, mut en mä silleen oikeesti tanssi missään".
 Naurahdin ja heitin ilmaan kysymyksen; "mitä se oikeesti tanssiminen on?"

Huippua, oli ihanaa olla tällaisen ryhmän tanssiope. Olen niin tottunut ammattitanssijoiden tai ammatiksi tanssiin opiskelevien ihmisten seuraan, joten tämä porukka oli mulle eksoottinen ja tuntematon matka jonnekin - uudenlaisiin ja toisenlaisiin seikkailuihin.

Jatkoimme edelliskerran nimiharjoitusta. Kuljimme tilassa ja sanoimme yksitellen oman nimen ääneen ja pysähdyimme muiden jatkaessa matkaa, ja sen jälkeen sanottiin toisen nimi, ja oman nimen kuultuaan pysähtyi muiden jatkaessa kävelyä. Lisäsimme tähän oman liikkeen. Se sai olla mikä vaan, spontaani, tässä hetkessä syntyvä liike. "Sylkäiskää se ulos, älkää jääkö pohtimaan tai suunnittelemaan", sanoin neuvoksi. Oma nimi, oma liike. Muut kävelee. Sen jälkeen taas toisen nimi, ja kuultuaan oman nimensä tekee oman liikkeen.

Harjoitus johti siihen, että liikkeistä tuli yhä pidempikestoisia, kuin lyhyitä soolotanssiteoksia. Ja lopuksi teimme niin, että kun joku kuulee oman nimensä, hän pysähtyy ja tekee spontaanin tanssin, ja muut pysähtyvät katsomaan. "Katsojat eivät ole yleisöä, he eivät arvio eivätkä kritisoi, he vain todistavat tilanteen, näkevät mitä näkevät, kokevat mitä kokevat", ohjeistin. Tällainen ohjeistus löytyy myös autenttisen liikkeen harjoitustekniikasta, missä toinen vain "todistaa". Autenttista liikettä käytetään ammattitanssijoiden työvälineenä sekä tanssiterapiassa.

Näin syntyi pieniä ihmeellisiä tanssihetkiä. Vaistosin, miten ilmapiiri oli turvallinen ja hyväksyvä. Jokainen sai tanssia oikeasti oman tanssin - ei tarvinnut miettiä olenko riittävä, teenkä nyt varmasti kaiken oikein. Lopussa eräs osallistuja totesi, että oli yllättynyt kun ei missään vaiheessa tullut sitä pakokauhua, että argh joudun tekemään muiden edessä jotain. Ja tämä oli henkilön kommentti, joka ei ollut koskaan tanssinut aiemmin.


Spontaanissa liikkeessä on jotain kamalan totta. Joku on sanonut, että "keho ei valehtele". Turvaudumme ilmaisussamme paljon puheeseen, joka on symbolien ja koodien suojaama ja hämäämä. Mutta keho on vain mitä se on. Erityisesti jos sitä ei ole puettu mihinkään tiettyyn muotoon, että se vain sylkäistään rujona ja sellaisenaan toisten eteen. Välillä melkein hätkähdyin kun näin näitä suoria, välittömiä tekoja tanssitunnillamme. Välittömyys, se oli sana mikä yhdessä todettiin kuvaamaan tällaista ilmaisuntapaa.

Olin pelännyt, että ryhmän nuorin jäsen ei välttämättä ymmärrä tällaista tekemistä, ehkä hän olisi halunnut olla balettitunnilla tai street-tanssitunnilla mieluummin kuin täällä. Mutta ennakkoluuloni osoittautui vääräksi. Lopuksi hän sanoi hämmentyneenä: "Jotenki kauheen voimakasta tää kaikki."

Ryhmän vanhin jäsen sanoi lopussa vähän hölmistyneenä: "Siis äsken kun mä makasin tuossa lattialla, niin tajusin että mä olen tässä! Et mun keho on tässä ja mä olen tässä. Ihana tunne."

Kuva: Joensuun Rytmi, ääni- ja liikeimprovisaatioteos, koreografia ja tanssi Aurora Westfelt, Anna Venäläinen ja Polina Akhmetzyanova, musiikki Salli Anttonen.