perjantai 14. lokakuuta 2011

Lapsi & Aikuinen, osa 1

Ajatuksia lapsesta, ajatuksia aikuisesta

Lapsi & Aikuinen -tekstit liittyvät tanssiteokseen, jonka konseptista vastaa tanssitaiteilija Riikka Lindström ja koreografiasta ja tanssista vastaavat Lindström, minä ja Alina Leonidchenko. Teoksen ensi-ilta on maaliskuussa 2012. Käsittelemme teoksessa lapsuuteen ja aikuisuuteen liittyviä kysymyksiä, rajoja ja mahdollisuuksia. Kehityspsykologiaa uhmaten kysymme: Mitä aikuinen voi oppia lapselta?

Teksti liittyy tulevaan teokseen jollain tapaa, mutta mukaan mahtuu myös omaa pöytälaatikkofilosofointia.

VASTUU

Kun minä olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. 1.Kor.13:11

Mitä "mies" jättää taakseen? Vastuuttomuutta? Vilpittömyyttä? Sokeaa uskoa?

Vastuu omista teoistaan on selkeä aikuisuuden merkki. Aina sitä ei pysty toteuttamaan, ja silloin käyttäytyy niin ikään lapsellisesti.

Psyykkisesti sairas aikuinen saattaa taantua lapsen tasolle esimerkiksi vakavan masennuksen takia: mistään ei oikein pysty ottamaan vastuuta, sairastuneen miehestä tulee isä, vaimosta äiti. Silloin aikuinen on sairas. Aikuisen tulee kantaa vastuu itsestään.

Mutta jokainen on epätäydellinen - särkyneenä ei pysty toimimaan niin kuin pitäisi. Silloin tosi rakkaus ja tosi ystävyys punnitaan. Voiko joku tilapäisesti kantaa toisen vastuun, kantaa toista kun toisen jalat eivät kanna? Silloin toteutuu todellinen vastuun kanto - rakkaus. Mutta se ei voi olla pysyvä tila - puoliso ei voi jäädä huoltajaksi, tai jos jää, hänestä ja huollettavasta tulee onnettomia. Häpeä vie rakkauden paikan.

"Missä sinä olit silloin kun minulla oli vaikeaa?" Kysyi tyttö vihaisena suojelusenkeliltään. "Näin vain yhdet jalanjäljet hiekassa!" Enkeli vastasi: "Silloin minä kannoin sinua." (Tuntematon lainaus.)

"Jokaisen aikuisen välinen ihmissuhde perustuu vastavuoroisuuteen, vain äidin ja lapsen suhde voi olla jotain muuta." Näissä isäni sanoissa kiteytyy hyvin se "aikuisen vastuu" - sekä äitinä olemisen ihmeellisyys.

Lapsi on vastuuton, pieni lapsi voi olla hirviö - ei ole vielä oppinut etiikkaa, moraalia, normeja. Länsimäinen tiede nojaa kehityspsykologiaan ja sivistyksen eetokseen. Aikuistuminen ja lapsuuden jääminen pois nähdään aina positiivisena ja edistyksellisenä asiana. Mutta onko jotain arvokasta, mitä aikuinen voisi oppia lapselta?


HÄPEÄ

Juoksin noin viisitoistavuotiaana kotimme piippua ympäri koirani kanssa. Hihitin hillittömästi kun koira pinkoi perässäni. Isosiskoni tuli keittiöön tiellemme ja mulkaisi minua. "Anna tuo on tosi ärsyttävää." Häpeä valtasi minut. Olinpa lapsellinen! Minunhan pitäisi olla jo iso tyttö! Sen jälkeen en enää juossut piippua ympäri koirani kanssa.

Lapsen mieli on vilpitön, täynnä uskoa, spontaania riemua, häpeilemättömyyttä - pieni lapsi ei häpeä, häpeä opitaan. Mitä vanhemmaksi tullaan, sitä sidotumpia ja estyneempiä olemme, häpeä kahlitsee meitä, normit kahlitsevat meitä siihen miten "kuuluu käyttäytyä".


Filosofit ihannoivat lapsia: lapsi ihmettelee, näkee asiat uutena ja ihmeellisinä, ilman ennakkokäsityksiä - puhtaasti, tässä ja nyt.


HULLUUS?

Entinen tanssinopettajani sekä käymäni tanssinkoulutuksen johtaja esitteli eräässä seminaarissa heidän koulutuksen kertomalla tositarinan. Hän kertoi, että oli leikkimässä lapsiensa kanssa lumikinoksella. He tekivät hassuja hyppyjä ja arvioivat toistensa tyylisuorituksia. Yksi pojista huomautti äidilleen, että kadulla olevat ihmiset näkevät hänet. Äiti ihmetteli, mitä sitten? Poika sanoi vaivaantuneesti, että ohikulkijat huomaa kun äiti tekee hassuja temppuja. Äiti äyskähti, että eikö aikuiset sitten saa tehdä mitään kivaa? Poika totesi, että "joo tottakai, mutta sitten noi muut saattaa aatella että sä oot pipipää". Äiti otti pipipääluulon riskin ja jatkoi touhuamista. Vähän ajan kuluttua naapuriperhe ilmestyi paikalle. Lopulta naapurit hassuttelivat ja hyppivät kaikki lumikasaan -aikuiset ja lapset.

Tämän kertomuksen opettajani kertoi, ja sanoi, että toivoo tanssinkoulutuksen olevan yksi keino avata tilaa toisenlaiselle liikkumiselle ja rikkoa niitä rajoja jonka puitteissa meidän "pitäisi" käyttäytyä.
Siinä oli mitä hienoin koulutusesittely. Tajusin taas, kuinka tarkkaan kehomme ilmaisu on säädelty lukuisten tabujen ja normien taakse. Pieni lapsi elehtii kehollaan monipuolisen rikkaasti. Aikuinen saattaa pahimmillaan olla vain puhuva pää.

Ihmiskunnan paradoksina on se pakonomainen tarve todistella sivistystä ja paremmuutta suhteessa muihin eläinlajeihin. Loppupeleissä rakennamme itsellemme häkkiä, jonka ulkopuolista maailmaa emme pysty enää näkemään. Rohkeimmat rikkovat näitä rajoja - taiteilijat, filosofit, hullut - ja lapset.





KATKERUUS TAI RAKKAUS

Katkeruus on aikuisen sairaus. Minulla on kaksi toivetta, ja ilman ensimmäistä ei ole toistakaan.
1) En halua katkeroitua, 2) haluan olla onnellinen.

Onneen tarvitaan uskoa, toivoa ja rakkautta. Katkeruus myrkyttää nämä kolme, se myrkyttää sielun.  Mitä tahansa tapahtuu, en halua katkeroitua. Jo teini-iässä olen pitänyt tuota ajatusta johtotähtenäni. En tietenkään voi lapsen tavoin uskoa sokeasti asioihin, tiedän että pahaa on, vääryyttä on, pettymyksiä tulen kokemaan vielä paljon, fyysistä ja henkistä kipua tulen kokemaan vielä paljon. Mutta jos oikeasti uskoo, oikeasti toivoo ja oikeasti rakastaa, niin voi peitota katkeruuden.

(Rakkaus) ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.
1.Kor.13

Kuvat: 1. Välittämisestä -duetto, koreografia Pia Lindy, tanssi Anna Venäläinen ja Sini Silveri, 
2. ja 3. In transit -duetto koreografia ja tanssi Anna Venäläinen ja Janick Detcheverry

6 kommenttia:

  1. Olipa hyvää pohdintaa. Mukavaa oli lukea filosofiointiasi. Suurin on rakkaus. Totta.

    VastaaPoista
  2. Hienoa ja sujuvaa kerrontaa. Kun saat nämä mietteet puetuksi liikkeeseen ja nimenomaan tanssiin olet mestari. Toivotan sinulle onnea! Vain aikuinen voi ymmärtää asiat näin selkeästi kuin sinä.

    VastaaPoista
  3. voihan jee. kylläpä osu ja uppos noi ajatukset rakkaudesta, vastuun kantamisesta ja toisaalta katkeruudestakin. Taijjampa alkaa seurata tätä blogia!

    VastaaPoista
  4. Hienoja ajatuksia

    Uskon sinun vielä useinkin leikkivän piipun ympärillä koira perässäsi. Ajattelet hyvin syvällisesti ja ihmistä koskettavia ajatuksia. Kaiken tämän pukeminen tanssiin on taitoa vaativaa. Ajatusten ja tapahtumien ilmaiseminen tanssissa varmastikin onnistuu taitavalla suunnittelulla ja toteutuksella. Uskon kuvaamiesi asioiden soveltuvan tanssin keinoin ilmaistaviksi. Uskon myös tanssia tuntevien jopa ymmärtävän tapahtumien kulkua tanssia seuratessaan. Että kaikki suuressakin yleisössä pääsisivät jyvälle tanssin ilmaisun hienouksista ja siihen sisältyvistä viesteistä, tulisi tanssiin liittää tekstitys esitysareenan yläpuolelle kuten oopperaesityksissä tehdään. Tässä olisi jotain itua. En tiedä onko missään näin tehty, jos ei, niin tee sinä tästä tarvittavat aloitteet ja toteutussuunnitelmat. Toinen konsti saada yleisö elämään tanssin viestien mukana olisi esityksen tekstittäminen ja tekstien jakaminen etukäteen katsojille. Lisäksi esityksen yhteyteen tulisi liittää selviä viitteitä yhtymäkohdista tekstiin. Näin yleisölle avautuisi tanssin sanoma helpommin. Tämä menettely tosin ohjailee tanssin tulkintaa voimakkaasti, joka asia saattaa olla tämän ajatuksen kompastuskivi. Mietipä ja kerro näkemyksistäsi asian suhteen.

    VastaaPoista
  5. Kiitos kommenteista. Hauska idea toi tekstitys, mutta tanssia ei mielestäni voi "kääntää" tekstiksi. Liike ja kehollinen läsnäolo on jokaisen katsojan oman tulkinnan varassa, se on vapaus mutta myös haaste tanssiyleisölle. Tulkintaa voi toki helpottaa esimerkiksi konkretisoimalla liikettä johonkin teemaan ja aiheeseen joka tekstin kautta tuodaan yleisölle selväksi. Tästä esimerkkinä on ensi maaliskuussa ensi-iltaan tuleva tanssiteatteri Syrjän teos Halla, joka käsittelee rakkaimman ihmisen menetystä. Halusimme työryhmän kanssa konkreettisesti kertoa jostain, emmekä vain leijua abstraktilla tasolla, mitä monesti tanssiesityksissä näkee. Kuitenkin eräs koreografi on sanonut, että vaikka teokset olisivat abstrakteja, tanssijat ovat aina fyysisiä ja konkreettisia olentoja, joten teos ei koskaa ole täysin abstrakti, jos vertaa esimerkiksi klassiseen musiikkiin. Se se vasta abstraktia onkin! Nämä aiheet on hyviä pohdittavaksi, ikuinen kysymys tanssin kentällä. Mutta vastauksena siis: en kannata tekstitystä tai rautalangasta vääntämistä, koska tanssia ei ole tarkoituskaan ymmärtää tekstin tavoin. Tanssiesityksessä voi yleisö kokea myös tunteita joita ei pysty sanallistamaan. Sekin on hienoa.

    VastaaPoista
  6. Jo tällainen pohdinta ja filosofointi esim. tämän blogin kautta, auttaa ymmärtämään tanssiteoksiasi ja pitämiäsi tanssitapahtumia. Tämä on jo sitä tanssiprosessia. Ja samoin keskustelut tanssiesityksien jälkeen, mitä koimme.

    VastaaPoista