maanantai 12. joulukuuta 2011

LILJA, osa 2

Lilja-tekstit liittyvät Sosiaalinen tanssiteos Lilja -nimiseen tanssiteokseen, jota teen parhaillani yhdessä Elina Ikosen kanssa. Olen myös Elinan henkilökohtainen vapaa-ajan avustaja. Hänellä on Downin syndrooma. Olemme tavanneet keväällä 2011 Tanssi kuuluu kaikille -projektin merkeissä, kun tein Omanlainen tanssi -teoksen yhdessä Kurjenpolven palvelukodin asukkaiden ja työntekijöiden kanssa.

JOKAISELLA ON TI-TI NALLENSA

Ollessani nyt useamman kuukauden Elinan henkilökohtaisena vapaa-ajanavustajana, olen tutustunut Elinan arkeen. Aina tavatessamme käymme jo tutuksi tulleen vakiokeskustelun:

Minä: No mitäs oot puuhaillat viime viikolla?
Elina: Mussiikkia on kuunnellu.
Minä: Mitäs musiikkia sä oot kuunnellut?
Elina: Ti-Ti Nallee.   
Minä: Ootko samalla myös tanssinut?
Elina: Oon tanssinu.

Elinalla on yksi hyvin rakas levy, Ti-Ti Nalle. Sitä hän kuuntelee päivittäin, aina levyn alusta – keskeltä ei saa kuunnella, on Elina minua ohjeistanut. Hän laittaa huoneessaan levyn soimaan, ja tanssii kappaleiden mukana. Viimeksi kun olin tulossa Polvijärvelle, näin ulkona Elinan huoneen ikkunasta sisälle. Siellä Elina teki minulle jo tuttuja tanssiliikkeitä, jotka hän on tarkoin miettinyt Ti-Ti Nallen kappaleisiin. Jotenkin se pysäytti. Tämä on siis oikeasti totta. Hän tanssii päivittäin omassa huoneessaan saman Ti-Ti Nallen tahtiin. Päivästä ja viikosta toiseen.

KUVA: Jouko Räsänen. Lilja-teoksen harjoitukset Joensuussa.
Elina vaikuttaa tyytyväiselle elämäänsä. Hän ei vaikuta tylsistyneelle eikä onnettomalle. Oon kuunnellut mussiikkia tulee aina yhtä reippaasti ja toteavaan sävyyn – aivan kuin joku sanoisi Oon ollut töissä. Kerran kysyin Elinalta haluaisiko hän töihin. Elina totesi: Minähän oon jo töissä! Kyselin missä, hän sanoi huvittuneena että No keittiöhommissa, Kurjenpolvessa! Kurjenpolvessa jokainen asukas osallistuu oman tasonsa mukaan talon keittiö- ja siivoustöihin. Mielestäni on todella hyvä, että asukkaille annetaan vastuuta eikä passivoiteta hoitolaitoksen merkeissä. Kysyin, eikö Elina haluaisi töihin johonkin kauppaan.  En haluais, hän vastasi saman tien varmalla äänellä.

Olin hämmentynyt. Elina onkin täysin tyytyväinen omassa Ti-Ti Nalle -maailmassaan ja Kurjenpolven keittiöhommissa. Onko kyse siitä, ettei Elina tiedä paremmasta?  Vai olisiko hän vain pulassa jos elämään tulisi muutoksia? Tarkemmin ajateltuna voi kukin katsoa peiliin. Kahdeksasta neljään duunit ja koulun penkin kuluttaminen ovat yhtä lailla turvallisia Ti-Ti Nalle -maailmoita, joissa ihmiset ovat riittävän tyytyväisiä, eivätkä edes halua muutosta tähän tuttuun oravanpyörään. Monilla siihen muottiin kuuluu myös tv-sarjat ja yhä useammalle neuroottinen facebookstatuksen tarkkailu. Mikä on minun Ti-Ti Nalle -maailmani? Entä sinun? Ja kellä on oikeus arvostella toisen elämäntapaa? Elinan omistautuminen musiikille ja tanssille on kunnioitettavaa - kuin huippupianisti keskittyy joka päivä tiettyyn soittoharjoitukseen. Ja oikeastaan Elinalla ja minulla on enemmän yhteistä kuin eroa arjen suhteen - minäkin keskityn päivittäin tanssimiseen tavalla tai toisella.

ONNELLISUUDESTA

Onko todellinen onni sitä, että on voinut valita ja näkee toiset vaihtoehdot, ettei ole vain pakon sanelemana elämäntavassaan? Onko Elina voinut valita? Uskon sen, että Elina on onnellinen Kurjenpolvessa, eikä hän haluaisi valita esimerkiksi yksinasumista.

Minä olen valinnut Joensuussa asumisen jo kuuden vuoden ajan. Se on minun Ti-Ti Nalle -maailmani. Ne tutut ja turvalliset rutiinit ja verkostot, mitä minulla on Joensuussa, joutuisivat tuuliajoille, jos heräisin Helsingistä. Mutta olen luvannut itselleni, että jos ilmassa alkaa olla liikaa jumahtamisen merkkejä, pakkaan laukkuni ja muutan muualle. Ainakin siksi aikaa, että voin todeta rakastavani susirajalla asumista enemmän kuin Etelä-Suomea tai Euroopan metropoleja. Minulla on mahdollisuus muuttaa maailmaani, ainakin olen siinä uskossa. Onko Elinalla mahdollisuutta? Näkeekö hän sitä? Vai onko tietämättömyys onnellisuutta ja lisääkö tieto vain tuskaa? En minä tiedä.

Mistä sinä Elina unelmoit?
En minä kyllä tiiä.
Mitä sä haluisit tehdä, mikä ois tosi ihana juttu, mistä tykkäisit?
Musiikin kuuntelu.
No entäs mitään muita unelmia..?
Keittiötyöt!
Entä onko muuta.. Jotain mitä sulla ei ole, mutta mistä haaveilet?
En minä kyllä tiiä..
No minä esimerkiksi haaveilen ruskeasta labradorinnoutajasta. Mistä sä haaveilet?
Minä tykkäisin enemmän kissoista. Koirat tahtoovat hyppiä.

Onnellisuudesta tiedän ainakin tämän: ihmisten välinen ystävyys sekä yhdessä tekeminen ja asioiden jakaminen tuo onnellisuutta. Kerran, kun tulin Kurjenpolveen, aloitin tutun keskustelun Elinan kanssa. Mutta keskustelu ei edennytkään niin, kuten yleensä. Hämmennyin.

Omanlainen tanssi -teoksen harjoittelua Elinan huoneessa Polvijärvellä.
Mitäs oot Elina viime viikolla tehnyt?
No sinua oon ootellut.

Jokainen valitsee elämäntapansa niistä lähtökohdista mitä on. Toisen elämäntavan arvosteleminen kertoo ymmärryksen puutteesta. Tapoja elää on lukemattomia. Kaunista on se, kun voi kohdata ja oppia ymmärtämään jotain toisen maailmasta.

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Päivän ajatus

Luin kirjaa, missä suomalaiset koreografit kertovat työstään. Jyrki Karttunen sanoi jotain, mikä osu ja uppos:

Ymmärsin vähitellen, että tanssiminen, liikkeen kokeminen, on ilmaisumuoto, jonka avulla aistin olemassaoloni kokonaisvaltaisesti ja ajattelen selkeästi. Tanssi tekee minut onnelliseksi.

Ajatus on yksinkertainen ja omalla kohdallani niin totta. Löysin syyn miksi haluan tehdä ammatikseni tanssia. Sillä se ei ole ollut itsestään selvää, vasta alkaneen urani aikana olen ehtinyt jo useasti kyseenalaistaa koko tanssimisen. Kuitenkin tuosta lausahduksesta löysin syyn moneen käänteeseen elämässäni.

Siinä on syy, miksi koin jotain käsittämättömän vahvaa, kun ensimmäistä kertaa menin nykytanssitunnille ollessani 14-vuotias, ja tanssin salin päästä päähän heittäytyen täysiä siihen hetkeen ja siihen liikkeen virtaan. Muistan kun opettaja sanoi, että "katsokaas kaikki kun Anna menee". Punastuin, muut olivat harrastaneet nykytanssia pidempään, kun minä vain tupsahdin kurssille äidin ankarasta painostuksesta.

Tähän liittyy myös se kihelmöivä tunne, kun tanssinopettajani kannusti minua hakemaan Outokummun tanssijalinjalle ammattiopistoon ollessani lukiolainen. Se selittää myös sen, miksi historian yliopisto-opinnot jäivät yhteen vuoteen ja miksi en viime kesänä fysioterapiapääsykokeessa kokenut olevani ollenkaan oikeassa paikassa, enkä oikeastaan edes halunnut yrittää päästä sisälle kouluun. Selitys on yksinkertainen ja tinkimätön: tanssi tekee minut onnelliseksi.
KUVA: Alexey Sulima. Opinnäytetyöni Tie, Outokumpu 2009.

Loppukaneettina voisin lainata vielä reggae-artisti Raappanaa, jota kuuntelen  aamuisin pyöräillessäni;

Jos oot onnellinen, elät kultasuonessa.