maanantai 8. lokakuuta 2012

Kohtaaminen - tässä ja nyt.

VOLYYMI
Tänään meillä oli syksyn viimeinen tunti Joensuun seudun erilaisten oppijoiden ryhmässä. Pidän siellä tanssi-improvisaatiotunteja viikottain aiheena "Liike, tanssi ja oppiminen". Tanssi-improvisaatiokurssille ovat tervetulleita kaikki aikuiset tanssitaustaan katsomatta. Syksyn viimeisen tanssitunnin teemana oli volyymi: kuinka hitaasti tai "tyhjästi" voi tanssia ja kuinka nopeasti tai täysiä voi tanssia. Tutkimme miten liikkeen volyymillä voi leikitellä, kuinka voi löytää yhteisiä hetkiä äärimmäisen hitaan tai äärimmäisen nopean liikkeen viidakossa. Kuten aina tanssi-improvisaatiossa, mietimme ennen kaikkea miten kohdata itsensä ja toinen tässä tilassa ja tässä ajassa.

"Mitä sitä nytten tekee kun tää kurssi loppuu?" päivitteli eräs tanssija lopussa. "Millaista on arkielämän dynamiikka?" kysyi toinen, kun lopuksi pohdimme päivän teemaa. Siitä virisi keskustelu, millä lailla arjessa liikumme ja miten kohtaamme ihmisiä.

TOISAALLA
Olin mukana tanssityöpajassa, jossa oli erityisryhmiin kuuluvia, heidän työntekijöitään sekä Itä-Suomen liikuntaopiston Tanssin ja somatiikan koulutuksen opiskelijoita.  Alku oli lievästi jännittynyttä; paikalle oli saapunut vähänlaisesti erityisryhmiin kuuluvia kehitysvammaisia henkilöitä, ja heistä suurin osa vaikutti hyvin sulkeutuneille. Tanssinopiskelijat vaikuttivat aluksi neuvottomille mutta tunnin edetessä tapahtui ihmeitä.

Tanssi-improvisaatio vei mukanaan niin kehitysvammaisia henkilöitä, heidän avustajiaan kuin tanssinopiskelijoita. Osa ryhmästä liikkui isosti ja näyttävästi liikkeen virrassa, kun taas osa teki hyvin hyvin pientä liikettä kuunnellen toista ja yrittäen jotenkin kohdata toinen. Tunnin lopuksi kun tanssinopiskelijat jäivät enää paikalle keskustelemaan tapahtuneesta, eräs heistä puhkesi itkuun. Hän oli järkyttynyt - hyvällä tavalla. Hän oli tanssinut pitkän ajan erään kehitysvammaisen henkilön kanssa, johon ei aluksi tuntunut saavan minkäänlaista kontaktia. Kuitenkin sinnikkäästi vierellä kuunnellen hän oli vähitellen kokenut kohtaavansa tämän henkilön. Pienen pieni hetki - yhteinen kohtaaminen - oli tuntunut siinä tilanteessa käsittämättömän suurelta.

EI-KENENKÄÄN-MAALLA
Ei tarvitse olla vaikeasti kehitysvammainen että kohtaaminen olisi hankalaa. Julkisessa tilassa ei ole tapana kohdata ihmisiä. Perjantaina junan saapuessa Kouvolan asemalle junassa olevat matkustajat ahtautuivat oven eteen, mutta varoivat visusti katsomasta toisiaan. Laitoin merkille, että ahtaassa tilassa se ei onnistu muutoin kuin katsomalla lattiaan tai kattoon.

Viimeinen tanssitunti on pidetty tältä syksyltä tanssi-improvisaatiokurssilla. Samana iltana astelen kaupasta ulko-ovia kohti. Molemmissa käsissäni on ruokakassit. Toisella puolen ovea on tuntematon henkilö, kuka tahansa, mutta tämä tuntematon henkilö avaa oven minulle. Muistan tanssitunnin puheen kohtaamisesta. Katson ovenavaajaa suoraan silmiin ja sanon hiljaa "kiitos". Hetken katse, hetken kohtaaminen. Ei sen enempää, mutta ei sen vähempääkään.

Ihmisen yksi kaikkein inhimillisimmistä perustarpeista on tulla huomioiduksi ja hyväksytyksi siinä ympäristössä misssä hän elää. Eli tässä ja nyt.

Siinä on kohtaamisen taika.

Kuva: Annuska Dal Maso. Teoksesta "Kolme duettoa Välittämisestä" (kor. Pia Lindy).




maanantai 4. kesäkuuta 2012

Memories from India

This is a text about a very memorable trip to India I made together with different Finnish artists from North Karelia in May 2012. Trip was organized by North Karelian Arts Council and Indian theatre group Lokadharmi. We made a theatre piece "Two Mothers in a Realm of Death" with local artists in a state of Kerala and in a city of Kochi. The script was freely based on the Finnish national epic Kalevala and the story of Lemminkäinen. The project was a fusion of Finnish and Indian theatre, dance and music. 

In this text I will tell you about the things I took into my heart from Kerala. Or it is about the things that was left from me there. Things that give me a reason to come back some day.

TIME TO BE


People are used to have a minute time table in Finland. Everything should go exactly like one has planned to go. I noticed in India, that I cannot know exactly or sometimes at all when something will happen. First it was stressful and made me confused, but after a while I got used to it. And after some more time, I started to enjoy it: just being in the moment.
Photo: Anna Venäläinen. Waves of Cherai Beach in Kerala.


TIME TO THINK

When you have time to be, you have time to think. Once we were waiting a long time with a Finnish actor Eija Jalkanen our colleague Mari Kortelainen from the local shopping center, "Jayalakshmi Silk Center". She was in a queue to pay her clothes. In front of the Silk Center, we had time to think with Eija about the western marriage system and its problems. We talked about love and what is the real meaning of being engaged with someone.

Also the daily riksha travels to our training place might took some time in traffic jam. Those trips revealed to be good moments for philosophical thoughts. Once a Finnish actor Janne Hyytiäinen said the thoughs of Cervantes in riksha: "If you respect yourself, no one can hurt you after that."

PEOPLE

Somebody asked from our project´s playwright and very experienced Indian traveller Pirkko Kurikka that what is the reasons for her to travel to India again and again.
"It is definitely people. People is the reason."
Photo: Anna Venäläinen. The moment of choosing clothes to our performance.

I never forgot our first trainings with local artists. We had our first meeting with Finnish-Indian-group in the Yoga studio of Charu Narayanan, who was also actress in the play.
We were divided into groups of three. Both groups improvised a scene of Lemminkäinen, his mother and his wife. Selvaraj VR was a local actor who spoke only Malayalam on that point, and our director professor  Chandra Dasan was translating while we planned the scene. We started the scene and I had no idea what will really happen. I remember that the heat was almost making me faint - we Finnish were not used for the climate. It was a first time in my life that I was acting together with Indian actor - and we didn´t have even common language!
I and Eija, who was in our trio, were totally confused and wondering what will come. But then Selva decided to start. He landed to his knees and started a strong humming. It echoed an impressive way in the studio. I had no idea how to react on that. But I knew that I had to be brave and dare to jump into unknown world.
Photo: Anna Venäläinen. From the rehearsal. Director Chandradasan is following the scene of Lemminkäinen (Selvaraj VR) and his wife (Mari Kortelainen).
Despite of all the cultural barriers we had during the process, there was something truely universal and common that we could share. We had different cultures for acting, dancing and music, but still something united us. From the very first rehearsal on, from the moment I had to jump to unknown, I got a strong believe that people from other side of the world can understand each others and can create something great together.

Our multicultural project "Two mothers in the Realm of Death" was made in a short and intensive period. I felt emptiness and melancholic after our well succeeded performance. With lot of sweatting I had climbed up a cultural barrier. I found something so precious from the other side of this wall that I couldn´t leave it just there.

"We will take this experience into our hearts when going back to Finland", said our Finnish director Tuire Hindikka in her speech after our performance. The Indian audience gave lot of aplodes for that thought.
Photo: Anna Venäläinen. Travelling with riksha with my colleagues Mari and Eija.

LAST MORNING IN KERALA

From half asleep in Kochi airport I realised that one of our Indian actor, Adithye K Narayanan, appeared there in our last morning in Kerala. He had travelled to say goodbye in the very early hours. I could not stop smiling. In the heat of India, among the drops of sweat in my face there was one drop of a tear. It is for India and for Kerala, and for all this experiences and great people that I faced.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Kommunikaation A ja Ö

Sairastuin flunssaan. En lepäillyt vaan kiirehdin tanssitreeneihin, jonka johdosta menetin ääneni. Eilen kurkusta lähti enää epämääräisiä bassoääniä ja vinkaisuja. Minulle on ennekin käynyt näin, ja tiedän mikä hommassa on ärsyttävintä:
Kun alat puhumaan ihmiselle, joka ei vielä tiedä tilanteesta, hän ei keskity siihen mitä kerrot hänelle vaan siihen miten hassun kuuloinen äänesi on. Välähdyksenomaisen hetken pystyin samastumaan tanssiryhmäni cp-vammaiseen naiseen, jonka puhe on hankalaa hermostollisen sairauden takia.

Tajusin eilen illalla, ettei tästä taudista parane muuten kuin olemalla hiljaa. Aluksi se oli yllättävän hankalaa. Sitä niin refleksinomaisesti yrittää edes sanoa "mmm" ja "niin", kun toinen kertoo jotain asiaa. Mutta mitä enemmän ehdin olla hiljaa, sitä helpommaksi se kävi. Yllättävän nopeasti muuttuu osallistujasta sivusta seuraajaksi, jos ei voi puhua. Pelottavaa. Osallisuus sosiaalisissa tilanteissa tarkoittaa ihmisille liian helposti pelkkää puhumista.

Hankalinta on jos on jonkun kanssa kahdestaan. Ihmettelen joka kerta, että miksi se toinen ei voi vain höpötellä mulle niitä näitä? Miksi sekin lakkaa puhumasta jos minä en voi puhua? Eihän sen äänessä ole mitään vikaa!

Vaivaantunut hiljaisuus. Tai sitten ei. Tänään tuli hyvin onnellinen olo. Mieheni tuli kotiin, olin facebookissa kertonut etten voi puhua ja pidän muutaman päivän sairaslomaa. Hän hymyili minulle, halasi ja antoi suukon poskelle. Minä olin tekemässä tomaattikeittoa ja hän esitteli ostamansa monitoimikoneen. Sitten emme puhuneet mitään, eikä vaivaantunutta hiljaisuutta tullut. Hän kasaili monitoimikonetta, ja minä tein keittoa. Tajusin, että hän on elämässäni yksi harvoista ihmisistä, joiden kanssa voi olla yhdessä pitkiäkin aikoja sanomatta yhtään mitään.

Ennen vanhaan oli se tupa, jossa ukot ja akat puuhastelivat erinäisiä käsi- ja puutöitä. En tiedä miten paljon joristiin samalla, mutta pääosassa oli käsillä tekeminen, tässä ja nyt. Tuntuu, että nykyaikaa leimaa juuri verbaalisuuden ylivertaisuus ja tietty tyhjyyden tunne, kun kaikki on valmiina. Sitten voi vajota katsomaan televisiota. Toisaalta, edelleen voi kokata tomaattikeiton alusta - ja, öö, koota monitoimikoneen osia. Minulle ruoanlaitto on erityisen tärkeää, juuri sen takia, että siinä kestää, eikä se tule hetkessä. Siinä kestää, ja siinä tehdään jotain hyvin konkreettista tässä ja nyt, ja tekemisellä on välitön konkreettinen tulos. Facebookkien, sähköpostien ja muun säätämisen maailmassa varsisellerin pilkkominen on äärimmäisen mielekästä puuhaa.

Ja vielä puhumattomuudesta: kehitysvammaisten tanssiryhmässäni on mies joka ei puhu, eikä juuri kuulekaan nykyään. Teimme viime kerralla tehtävän, jossa osallistujien piti muistaa salin läpi kulkeva rata, jonka reitti aiemmin oltiin merkattu objekteilla, mutta jotka nyt otin pois. Piti myös muistaa missä kohden tuli hyppy ja missä mentiin ympäri. Ajattelin, että tämä hiljainen mies ei kyllä ehkä nyt tähän pysty. Olin jo menossa näyttämään edeltä, kunnes näin että hän varmoin askelin lähti kulkemaan rataa, ja teki hypyt ja ympärimenot siellä missä pitikin. Hämmennyin. Nolostuin. Jos joku ei puhu, se ei tarkoita ettei hän ymmärtäisi missä mennään.

Ja vielä siitä toiselle juttelemisesta ilman vastausta: eräässä palvelukodissa on autistinen mies, jonka kommunikointikyvyt ovat hyvin alkeelliset. Aina kun kohtaan hänet, olen hyvin neuvoton miten tilanteessa toimia. Muistan vieläkin vahvasti hetken, kun paikalle tuli palvelukodin työntekijä ja alkoi iloisesti juttelemaan tälle autistiselle miehelle ihan kuin kelle tahansa ihmiselle: "Oi että! Siehän olet käynyt parturissa! Onpas hieno kampaus!" Olin sanaton. Niin yksinkertaista on kommunikointi, ja niin vaikeaksi me sen helposti teemme.
KUVA: Hanna Savisaari. Tanssi-improvisaatioteos Joensuun Rytmi (2007). Sanatonta viestintää Joensuun kävelykadulla.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Tanssiva toimintakeskus, osa kolme

Missä kulkee ilo?

Opetan viikottain kehitysvammaisten toimintakeskuksessa tanssi-improvisaatiota. Tänään tuntilistalomakkeen yhteydessä kyselin onko 20.päivä menossa? En oikeastaan ollut varma osaako kovinkaan moni neuvoa minua, aina en tiedä onko monikaan kartalla päivämääristä, kuukausista tai edes vuosista. Yllätyin kun vierestäni kuului hiljainen ääni: "tänään on 21.päivä". Katsoin äänen suuntaan ja yllätyin; vastaajana oli mies, joka ei koko vuoden aikana ole sanonut mitään tunnilla. Toisilla kun on niin paljon asiaa, että tanssi meinaa jäädä sivuseikaksi. "Tänään on minun syntymäpäiväni", hän jatkoi ja hymyili. En ollut myöskään koskaan nähnyt hänen hymyilevän. Ilahduin aidosti ja onnittelin syntymäpäivän johdosta.

Toinen yllätys tänään tuli nimenhuudon yhteydessä. Eräs henkilö tuodaan pyörätuolissa joka kerta paikalle, halusi hän tai ei. Yleensä hän ei halua, ja silloin kun kysyn onko hän paikalla, hän vastaa "en ole". Se on minulle merkki, ettei hän tee muuta tunnilla kuin on selin muihin tanssijoihin ja istuu pyörätuolissaan. Tänään hän oli jo valmiiksi muihin päin kääntyneenä, ja yllättäen vastasi "oon paikalla" nimenhuudossa. Ilahduin ihan mielettömästi - tätä ei ollut tapahtunut viikkokausiin!

Kaiken huipuksi kun teimme lopputunnista "tanssirataa", missä kuljetaan tuolien merkkaamalla reitillä tilan poikki eri tyyleillä, kysyin häneltä haluaako hän osallistua. Tähän osioon hän todella harvoin osallistuu, ja ennen kuin hän ehti vastata keksin ehdottaa, että hän voisi kulkea toisen tanssijan avustuksella. Ehdotin hänelle erästä henkilöä joka oli aina innokas auttamaan muita. Hän hymyili ja sanoi sen käyvän. Monesti mietin mitä tavotteita tällaisen ryhmän kanssa pitäisi olla. Nähdessäni hänet tanssiradalla toisen tanssijan avustamana tanssin pyörteissä ja hänen hymyillessä koin saavuttaneeni jonkun tärkeän tavoitteen.

Opettaessani tätä ryhmää opin joka kerta itse jotain uutta. Tanssiminen, ilo, toisen ymmärtäminen ja kommunikaatio ovat saaneet minulle ihan uusia merkityksiä. Valitettavasti kehitysvammaisen ihmisen kohtaaminen ja häneen tutustuminen on monelle tuntematon asia. On selvää ja harmillista, että tämä johtuu yhteiskunnan rakenteista. Olen työni myötä huomannut, että lähinnä kehitysvammaisten omaiset, sosiaalialan työntekijät, erityisopettajat ja taksikuskit ovat niitä harvoja ryhmiä jotka kohtaavat päivittäin kehitysvammaisia. Sattumien kautta olen tutustunut itse tähän maailmaan tanssin ja taiteen kautta. Minua hymyilyttää, kun saan kuulla monesti tullessani toimintakeskukseen kommentin "tanssiope tulee!"

lauantai 25. helmikuuta 2012

TYÖ?

Oletko kuullut prekarisaatiosta? Minun työni on kuulema tyypillistä prekaarille henkilölle. Tanssitaiteilijan työ? Moni varmaan miettii, että mitäköhän työtä se oikein tekee - ja missä se siis käy töissä?

Työväen presidentti (pah!). Presidentti on työ. Entäs tämä ikivihreä: ”Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen –” Työ on tässä maassa arvon asia. Työssäkäyvä on kunnon kansalainen. Työtön on ressukka. 

Prekarisaatiolla viitataan työn käsitteen kriisiytymiseen. Teollisena aikakautena työ oli sitä, että olet työntekijä tai työnantaja. Työntekijä menee tehtaaseen aamulla töihin ja illalla kotiin. Sitten on vapaa-aikaa. Työnantaja taas vahtii että työntekijät tekee töitä ja kerää itse voitot taskuun… (hups minusta kuoriutuu pikkumarxisti!) Sitten tuli työttömiä kehiin. Ne eivät menneet aamulla töihin. Ne jäivät lorvimaan. 

Kaverini sanoi, että ottaa virkavapaata. Meinasin ihan kysäistä että oliko toi vitsi? Mutta tosiaan, opettajakaverillani on virka. Se alkaa olla harvinaista ja menneiden vuosikymmenten muisto yhä useammalle, jotka tekevät nykyään pätkää. Lähihoitajaystäväni kertoi, että heillä työsoppari on kevääseen, sit tehdään aina uusi syksyllä niin ei kerry turhia lomia. Vain yhdellä työntekijällä on pysyvämpi työsopimus, hän on kuulema tyyppi joka on kova pitämään puoliaan.

Monesti mielletään että pätkätyöläiset ovat olosuhteiden uhreja, että pitäs olla niitä virkoja. Tanssitaiteilija ei virkojen perään haikaile kun ei semmoisia hänen ammatissaan ole koskaan ollutkaan. On vain luovuus, hulluus ja uskallus  – niillä työllistyy, taekka sitten ei. Kun ihmiset kyselevät onko tanssijoille töitä, vastaan että on vaikka kuinka paljon, eri asia saako siitä palkkaa.

Miten työ määritellään? Työtön taiteilija voi tehdä 10-tuntista työpäivää taiteen eteen muttei palkka tipu. En sanoisi että hän on työtön – hän tekee helvetisti töitä, palkanmaksajana on vain työkkäri. Saakohan näin sanoa?

Missäs se prekaarin työpaikka on? Työpaikkani on mm. siellä missä on läppärini kuten Coffee House, Itä-suomen yliopiston kirjasto ja bussit. Työntekopaikkojani ovat myös balettikoulu, Nurmeksen toimintakeskus, jalkapallokenttä, liukumäki (ihan oikeasti – olen myös henkilökohtainen vapaa-ajan avustaja) sekä valitettavasti toisinaan oma koti koska se läppäri on sielläkin. 

Moni ei ajattelisi, että tanssija tekee töitä koneella - eikös sen pitäisi vaan jalkoja nostella? Noh, jotta voi jalkoja nostella ja saada siitä palkkaa niin täytyy kirjoittaa apurahahakemuksia. Myös monesti taideprojekteihin liittyvä mainostus ja erinäinen säätäminen esimerkiksi työryhmän treeniaikatauluista sijoittuu koneelle - sinne facebookkiin, jonka luulin ennen olevan vapaa-aikaa varten. Nykyään, kun ei meinaa erottaa onko itse töissä vai ei, määrittelen, että en avaa läppäriä enää iltamyöhään tai viikonloppuisin. (Huonolla menestyksellä, nyt on lauantai).

Jos työpaikka määritellään paikkana mistä saa rahaa – niin työpaikkani on mm. Pohjois-Karjalan taidetoimikunta (sain viimein työskentelyapurahan - eli taiteellisesta työstä saan ihan palkkaa!), Nurmeksen kaupunki, sekä Joensuun seudun kansalaisopisto – ja pieni punainen talo Leppävirralla mistä mamma laittaa kuussa satasen tililleni.. (se oli alunperin opiskelijasponssausta, mutta jahka en valmistunut mihinkään kunnolliseen ammattiin, on äitini jatkanut tätä sponssausta edelleen. Taiteilijoilla on kautta aikain ollut mesenaattinsa, perustelen itselleni.)

Työn arvostuksen mittarina pidetään monesti rahan määrää. Kysyn vaan, mitä tänne jäisi ja miten ne arvostetuimmat työnpuurtajat pyörittäisivät yhteiskuntaa jos kaikki alle 2000e tienaavat lakastaisiin maton alle? Siinä olisi johtoportaalla miettimistä miten ne kadut ja rappukäytävät pidettäisiin puhtaana, ja kuka vaihtaisi vanhuksille vaippoja – ja että miten saisi voittoja taskuun jos kukaan ei ole niitä tuotteita kaupan tiskillä myymässä tai tehtaalla valmistamassa? 
KUVA: Annuska Dal Maso. Tanssitaiteilija Pia Lindyn Välittämisestä-projekti. Tanssijat: Sini Silveri ja Anna Venäläinen.

No entäs ne taiteilijat? Mihin niitä tarvitaan? Olen sitä useasti miettinyt, ja päätynyt siihen lopputulokseen, että kyllä – tässä maailmassa nimenomaan haluan tanssia. Taide ei tue talouskasvua eikä auta vanhusten pissanpidätyksessä – mutta juuri siksi taiteella on ihan toinen tehtävä jota harva muu ammatti täyttää. Inhimillinen ja pysähdyttävä – taide antaa tilan ihmisille hetkeksi vain ihmetellä maailmaa ja mahdollistaa oivalluksia maailmasta jossa elämme. 

Teatteriohjaaaja Esa Leskinen kirjoittaa osuvasti aiheesta:
”Taide on radikaalisti jotain muuta kuin se järjen ja hyödyn kenttä, jossa meidän arkimaailmamme sijaitsee. --. Se on unen, myytin ja uskonnon lisäksi ainoa väylä aivokuoren näennäisen järjestyksen ulkopuolelle, sinne missä ihmisen tiedostamaton mieli elää kaikessa mittaamattomuudessaan, ja missä se tyhjä paikka, missä ei vielä äsken ollut mitään, täyttyy itsestään merkityksestä.”
Leskisen artikkeli kokonaisuudessaan: http://fifi.voima.fi/artikkeli/2012/helmikuu/nakokulma-taide-pelastaa-kilpailulta

kirjoittaja Anna Venäläinen on freelancerina toimiva tanssitaiteilija, joka on tehnyt taiteellista työtä ilman palkkaa ja toisinaan apurahojen tukemana. Hän työskentelee myös tanssinopettajana, henkilökohtaisena vapaa-ajan avustajana, sekä sesonkityöntekijänä kultasepänliikkeessä. Äitin sponssauksesta sekä aviomiehen tuloista on myös taloudellista hyötyä. Hänen mielestään työ on sitä, mihin ihminen käyttää aikaa ja vaivaa, sai siitä palkkaa tai ei. Mutta palkka olisi hänen mielestään jees, koska silloin annettaisiin työlle yhteiskunnallista arvoa.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

JALKAPALLOSTA JA NYKYTANSSISTA

JALKAPALLOKENTÄN REUNALLA
Olen viime syksynä aina tiistaisin kello kahdesta kolmeen ollut areenan jalkapallokentän laidalla ja katsonut kun toiset pelaavat. Ensimmäiset viikot istuin mutta totesin että se on vaarallista, erityisesti jos yritän samanaikaisesti piirtää aamupäivällä treenattua tanssiproggiksen koreografiaa muistivihkoon, koska yllättäen pallo saattaa kimmota pelin tuoksinassa suoraan minua päin. Istuessa ja samalla piirtämiseen keskittyessä ihminen on aika puolustuskyvytön.

Siirryin tämän todettuani seisomaan. Yritin olla valppaampi ja keskittyä vain pelin seuraamiseen. Jos pallo lähestyi minua, yritin jännityksestä pinnistellen osua palloon ja potkaista sen takaisin peliin, tai jos olin liian peloissani, vaihdoin taktisesti paikkaa pois päin pallon tulilinjalta. Yritin eri kerroilla seistä vähän eri kohtaa kentän laitamilla, ja pohtia missä kohdin vähiten tulisi pelottavia kohtaamisia pallon kanssa. Joulukuussa kehittelin jo sellaista tyyliä, että voin kävellä laidalla verkkaisesti.

Monesti hermostuneena mietin, uskaltaisinko olla reipas ja huomaavainen, ja hakea kauaksi maalin taakse karanneet jalkapallot takaisin sillä aikaa kun muut pelaavat. Mutta en sitten uskaltanut. Siispä vaan seisoin ja tepastelin - ja yritin välttää sinkoilevaa palloa.

TANSSISTUDION REUNALLA
Kun vuosi 2012 käynnistyi, aloitin kehitysvammaisille suunnatun tanssikurssin vetämisen Joensuun kansalaisopistolla. Ensimmäisellä kerralla yhden osallistujan äiti ja toisen osallistujan avustaja istuivat sivussa katsomassa.

Olin hermostunut, ja mietin onko tämä nyt osallistujille kivaa vai ei, ja erityisesti mitä mieltä sivussa katsovat ovat mieltä. Aina kun järjestää mitä tahansa kurssia ensimmäistä kertaa, pelkää että kuinka moni jättää toisella kerralla jo tulematta. Kuinka moni pettyy eikä saa haluamaansa. Riitänkö minä.

JA KAIKKI TANSSIN PYÖRTEISSÄ
Pelkäsin tulla seuraavalle opetuskerralle - jos puolet olisi jättäytyneet pois kurssilta tai edes kolmasosa niin se olisi sitten siinä, meitä olisi liian vähän ja kurssi keskeytyisi. Huojentuneena totesin, että kaikki olivat paikalla. Parhautta oli, kun äiti ja avustaja totesivat yhdessä, että "tuli vähän viileää tuolla sivussa", ja päättivät osallistua tanssitunnille. Heti ensimmäisestä harjoituksesta lähtien meininki oli jotenkin vapautunut ja rento, aistin että osallistujilla oli hauskaa tanssiessa. Kuuntelin hetkeä ja johdattelin harjoituksia uusille ulottuvuuksille, mitkä eivät olleet edes tuntisuunnitelmissa. Lopputunnista mentiin kilpaa lattian poikki kierien ja ryömien äitiä ja avustajaa myöten. Selitin vielä loppukaneetiksi, että taustani on nykytanssissa, ja siinä lajissa saa mennä pitkin ja poikin lattiaa. Olin iloisesti yllättynyt - minä riitin, jopa ylitin itseni.

JALKAPALLOKENTÄLLÄ - VIHDOIN!
Siitä positiivisesta impulssista, minkä tanssitunnin osallistujan äiti ja toisen osallistujan avustaja saivat aikaan kun hyppäsivät salin sivusta mukaan tanssimiseen, sain suurta rohkeutta koota itseni ja tehdä sen mistä olin puoli vuotta salaa haaveillut. Aion ehdottaa jalkapalloporukalle, että voisinko tulla mukaan peliin. Siitäkin huolimatta, että jalkapallo oli itselleni yhtä tuntematonta ja etäistä kuin rakettitiede, ja siitäkin huolimatta, että oli jotenkin noloa kun olin näin pitkään pojottanut kentän laidalla ja vasta nyt uskaltaisin kysyä tulla mukaan peliin. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä!

Vuoden ensimmäiset jalkapallotreenit olivat innokkaan jännittyneet, koska valmentaja oli vaihtumassa. Sain siitä lisäpontta, sillä kun  kerran muutenkin oli tällaista muutosta ilmassa, niin voisin vanavedessä ehdottaa roolini muuttumista katsojasta osallistujaksi. Kun uusi valmentaja oli esittäytynyt porukalle, hönkäisin samaan syssyyn että "käviskö teille, että tulisin mukaan pelaamaan enkä enää kattois sivusta, kun se oli aika tylsää..?" Vanha valmentaja totesi hämillään että olisit sinä voinut aiemminkin tulla.. Ja pelaajat toivottivat minut innokkaina mukaan porukkaan. "Kyllä tänne aina mukaan mahtuu", eräs pelaaja totesi.

Treenien jälkeen tuli olo, että kuuluin porukkaan uudella tavalla - ja että nyt tässä oli jotain järkeä. En ollut enää vain henkilökohtainen avustaja, joka tarkkailee kun kehitysvammaiset pelaavat jalkapalloa, vaan olin yksi pelaajista. Vapaa-ajan avustaja voi varmaan tehdä muutakin kuin steppailla kentän laidalla - tai kylmettää itsensä tanssistudion nurkassa.

Outoa kyllä, yllätin itseni siitä, etten ollutkaan täysin surkea pallon kanssa. Koin, että tanssijan fyysinen työ vaikutti siihen, että kehoni tuntui ketterälle ja skarpille palloa kuljetellessani, vaikken jalkapalloa koskaan ollut harrastanut, ja siitä oli vain traumaattisia muistoja koululiikunta-ajoista kymmenisen vuotta sitten. Erityisesti pelitilanteessa tarvitsi yhtälailla sitä nykytanssin "body awarenessiä", kun palloa täytyy seurata ja tiedostaa muut joukkueen jäsenet ja vastapelaajat kentällä. Toki paljon on mulla vielä jalkapallosta opittavaa, mutta yhä enemmän alan olla sitä mieltä, että maailma on täynnä keinotekoisia rajoja. Oikeesti kaikki on sitä samaa juttua.

Odotan jo innolla seuraavaa jalistuntia. Hei - meikä on joukkueessa!

perjantai 6. tammikuuta 2012

LILJA, osa 3

Lilja-tekstit liittyvät Sosiaalinen tanssiteos Lilja -nimiseen tanssiteokseen, jota teen parhaillani yhdessä Elina Ikosen kanssa. Olen myös Elinan henkilökohtainen vapaa-ajan avustaja. Hänellä on Downin syndrooma. Olemme tavanneet Tanssi kuuluu kaikille -projektin merkeissä, kun tein Omanlainen tanssi -teoksen yhdessä Kurjenpolven palvelukodin asukkaiden ja työntekijöiden kanssa kevään 2011 aikana.

Tässä projektissa avainkäsitteeksi on noussut Ti-ti Nalle. Sille voisi omistaa vaikka viisi kohtausta.

 
KOHTAUS 1: ENSIMMÄINEN HAASTE
joulukuu 2010

Ensimmäinen kerta kun näen Elinan. Yritän keksiä puhuttavaa. Elina vaikuttaa ujolle ja minuakin ujostuttaa uusi tilanne.
-  Mistäs musiikista sä Elina tykkäät?
-  Ti-ti Nallesta! Elina tokaisee innossaan.
Olen hämmentynyt ja vaivaantunut. En tiedä mitä sanoisin.
- Meillähän on tarkoitus täällä rohkaista aikuisuuteen myös musiikkivalinnoissa, eräs työntekijä kommentoi, tosin hieman humoristisella ja väsyneellä äänellä. Hmmm.. ehkä rohkaisu ei ole aina tepsinyt.

KOHTAUS 2: YHTEISÖTAITEILIJA KIIPELISSÄ
helmikuu 2011

Haluan tehdä yhteisötaidetta, missä yhteisö voi vaikuttaa taideteoksen syntyyn. Kysyn tanssiryhmäni jäseniltä lempimusiikkeja ensi kerraksi. Lupaan valita heidän musiikeistaan biisejä esitykseemme. Kauhukseni musiikkilevyt ovat omaan visiooni täysin banaaleja: lavantanssilevy, Tauski ja – Ti-ti Nalle. Pähkäilen kotona mitä keksin musiikeille. Ah, tästä saisi kornin sarjakuvan ”yhteisötaiteilija kiipelissä”. Lopulta teen päätöksen: kolmesta pahasta valitsen kaksi. Esitykseen tulee säkkijärven polkka ja Tauskin ”Taivaassa”-kappale. Mutta Ti-ti Nalle, sitä en vain pysty ottamaan… Sehän olisi väärinkin! Enhän minä voi rohkaista lapsellisen musiikin kuunteluun varsinkaan kehitysvammaisten henkilöiden kohdalla.
Kerron ryhmälle päätöksestä. Ojennan Elinalle Ti-ti Nalle-levyn takaisin.
- Tääkin oli tosi hyvä levy, mutta kaikkia en voinut valita, lausun lohdukkeeksi.
Elina ei sano mitään. Arvaan, että häntä harmittaa. Perhana tää mitään yhteisötaidetta. Taiteilijalla on vaikeuksia yhteisön kohtaamisessa.

KOHTAUS 3: "JOO."
syyskuu 2011

Ryhmäteos on esitetty ja jatkan Elinan kanssa duettotyöskentelyä. Mulla on hieno idea: esitys käsittelee aikuisuuden haasteita. Keksin jo rakenteen jonka selitän innoissani Elinalle:
- Eka osa esityksessä ois lapsuutta, jolloin voidaan kuunnella sitä Ti-ti Nalle-musaa. Toinen osio on aikuistumisvaihetta, ja kolmas on sitten aikuisuutta mihin valitaan aikuisten musaa. Käykö?
- Joo, Elina sanoo. Aina hän sanoo ”joo”. Sanelenko minä vain miten asiat tehdään?

KOHTAUS 4: LAPSELLISTA
joulukuu 2011

Olemme harjoitelleet teosta. Ei asiat koskaan mene niin miten ensin niiden luulee menevän. Jos joku on lapsellinen niin minä. ”Ensin tulee lapsuus sitten aikuisuus” – paskat. Olemme tanssineet jo monta kertaa kolmekin tuntia putkeen Ti-ti Nallen tahtiin. Ei se ole lapsuuden musaa, se on Elina Ikosen lempiyhtye, ja hänellä on siihen paljon mietittyjä koreografioita. Hän on tanssinut saman levyn läpi varmaan jo satoja kertoja. Kun Ti-ti Nalle soi, Elina on omalla maaperällään. Silloin Elina ohjaa minua tanssissa. Joudun yllätetyksi: meillä on hauskaa Ti-ti Nalle-treeneissä. Minäkin pääsen irrottelemaan – ja jotain tapahtuu. Heittäydyn lapselliseksi. Nautin. Saako aikuinen olla lapsellinen?

KUVA: Jouko Räsänen. Tanssitreeneissä; Elina johtaa liikettä.

KOHTAUS 5: VAPAUS, VELJEYS JA TASA-ARVO
tammikuu 2012

En ole kehitysvammaisten taantumisen puolesta. Olen tasa-arvon puolesta. Olen täysivaltaisen kansalaisuuden puolesta. Mutta yhä enemmän olen myös sen puolesta, että ihmisillä on oikeus olla subjekteja, eläviä, tuntevia, ajattelevia olentoja, joita ei kuulu ohjailla vain ulkoapäin. Ihminen muodostaa elämänsä niillä eväillä mitä hänelle on annettu – ja hänellä on oikeus omaan elämäänsä.  Ajattelin, että yrittäisin olla jonkinlaisen ”kasvattajan” roolissa tässä projektissa. Että rohkaisen Elinaa aikuisuuteen. Mutta oikeastaan tämä menikin toisin päin. Elina rohkaisi minua lapsekkuuteen. Ja opin ymmärtämään häntä sitä kautta. Opin ymmärtämään jotain myös itsestäni – ja ihmisestä ylipäänsä. Ketään ei voi pakottaa kuuntelemaan Ti-ti Nallen sijasta Stellaa tai Bachia. Ihmisellä on yksilön vapaus kuunnella Ti-ti Nallea, perhana.