keskiviikko 25. tammikuuta 2012

JALKAPALLOSTA JA NYKYTANSSISTA

JALKAPALLOKENTÄN REUNALLA
Olen viime syksynä aina tiistaisin kello kahdesta kolmeen ollut areenan jalkapallokentän laidalla ja katsonut kun toiset pelaavat. Ensimmäiset viikot istuin mutta totesin että se on vaarallista, erityisesti jos yritän samanaikaisesti piirtää aamupäivällä treenattua tanssiproggiksen koreografiaa muistivihkoon, koska yllättäen pallo saattaa kimmota pelin tuoksinassa suoraan minua päin. Istuessa ja samalla piirtämiseen keskittyessä ihminen on aika puolustuskyvytön.

Siirryin tämän todettuani seisomaan. Yritin olla valppaampi ja keskittyä vain pelin seuraamiseen. Jos pallo lähestyi minua, yritin jännityksestä pinnistellen osua palloon ja potkaista sen takaisin peliin, tai jos olin liian peloissani, vaihdoin taktisesti paikkaa pois päin pallon tulilinjalta. Yritin eri kerroilla seistä vähän eri kohtaa kentän laitamilla, ja pohtia missä kohdin vähiten tulisi pelottavia kohtaamisia pallon kanssa. Joulukuussa kehittelin jo sellaista tyyliä, että voin kävellä laidalla verkkaisesti.

Monesti hermostuneena mietin, uskaltaisinko olla reipas ja huomaavainen, ja hakea kauaksi maalin taakse karanneet jalkapallot takaisin sillä aikaa kun muut pelaavat. Mutta en sitten uskaltanut. Siispä vaan seisoin ja tepastelin - ja yritin välttää sinkoilevaa palloa.

TANSSISTUDION REUNALLA
Kun vuosi 2012 käynnistyi, aloitin kehitysvammaisille suunnatun tanssikurssin vetämisen Joensuun kansalaisopistolla. Ensimmäisellä kerralla yhden osallistujan äiti ja toisen osallistujan avustaja istuivat sivussa katsomassa.

Olin hermostunut, ja mietin onko tämä nyt osallistujille kivaa vai ei, ja erityisesti mitä mieltä sivussa katsovat ovat mieltä. Aina kun järjestää mitä tahansa kurssia ensimmäistä kertaa, pelkää että kuinka moni jättää toisella kerralla jo tulematta. Kuinka moni pettyy eikä saa haluamaansa. Riitänkö minä.

JA KAIKKI TANSSIN PYÖRTEISSÄ
Pelkäsin tulla seuraavalle opetuskerralle - jos puolet olisi jättäytyneet pois kurssilta tai edes kolmasosa niin se olisi sitten siinä, meitä olisi liian vähän ja kurssi keskeytyisi. Huojentuneena totesin, että kaikki olivat paikalla. Parhautta oli, kun äiti ja avustaja totesivat yhdessä, että "tuli vähän viileää tuolla sivussa", ja päättivät osallistua tanssitunnille. Heti ensimmäisestä harjoituksesta lähtien meininki oli jotenkin vapautunut ja rento, aistin että osallistujilla oli hauskaa tanssiessa. Kuuntelin hetkeä ja johdattelin harjoituksia uusille ulottuvuuksille, mitkä eivät olleet edes tuntisuunnitelmissa. Lopputunnista mentiin kilpaa lattian poikki kierien ja ryömien äitiä ja avustajaa myöten. Selitin vielä loppukaneetiksi, että taustani on nykytanssissa, ja siinä lajissa saa mennä pitkin ja poikin lattiaa. Olin iloisesti yllättynyt - minä riitin, jopa ylitin itseni.

JALKAPALLOKENTÄLLÄ - VIHDOIN!
Siitä positiivisesta impulssista, minkä tanssitunnin osallistujan äiti ja toisen osallistujan avustaja saivat aikaan kun hyppäsivät salin sivusta mukaan tanssimiseen, sain suurta rohkeutta koota itseni ja tehdä sen mistä olin puoli vuotta salaa haaveillut. Aion ehdottaa jalkapalloporukalle, että voisinko tulla mukaan peliin. Siitäkin huolimatta, että jalkapallo oli itselleni yhtä tuntematonta ja etäistä kuin rakettitiede, ja siitäkin huolimatta, että oli jotenkin noloa kun olin näin pitkään pojottanut kentän laidalla ja vasta nyt uskaltaisin kysyä tulla mukaan peliin. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä!

Vuoden ensimmäiset jalkapallotreenit olivat innokkaan jännittyneet, koska valmentaja oli vaihtumassa. Sain siitä lisäpontta, sillä kun  kerran muutenkin oli tällaista muutosta ilmassa, niin voisin vanavedessä ehdottaa roolini muuttumista katsojasta osallistujaksi. Kun uusi valmentaja oli esittäytynyt porukalle, hönkäisin samaan syssyyn että "käviskö teille, että tulisin mukaan pelaamaan enkä enää kattois sivusta, kun se oli aika tylsää..?" Vanha valmentaja totesi hämillään että olisit sinä voinut aiemminkin tulla.. Ja pelaajat toivottivat minut innokkaina mukaan porukkaan. "Kyllä tänne aina mukaan mahtuu", eräs pelaaja totesi.

Treenien jälkeen tuli olo, että kuuluin porukkaan uudella tavalla - ja että nyt tässä oli jotain järkeä. En ollut enää vain henkilökohtainen avustaja, joka tarkkailee kun kehitysvammaiset pelaavat jalkapalloa, vaan olin yksi pelaajista. Vapaa-ajan avustaja voi varmaan tehdä muutakin kuin steppailla kentän laidalla - tai kylmettää itsensä tanssistudion nurkassa.

Outoa kyllä, yllätin itseni siitä, etten ollutkaan täysin surkea pallon kanssa. Koin, että tanssijan fyysinen työ vaikutti siihen, että kehoni tuntui ketterälle ja skarpille palloa kuljetellessani, vaikken jalkapalloa koskaan ollut harrastanut, ja siitä oli vain traumaattisia muistoja koululiikunta-ajoista kymmenisen vuotta sitten. Erityisesti pelitilanteessa tarvitsi yhtälailla sitä nykytanssin "body awarenessiä", kun palloa täytyy seurata ja tiedostaa muut joukkueen jäsenet ja vastapelaajat kentällä. Toki paljon on mulla vielä jalkapallosta opittavaa, mutta yhä enemmän alan olla sitä mieltä, että maailma on täynnä keinotekoisia rajoja. Oikeesti kaikki on sitä samaa juttua.

Odotan jo innolla seuraavaa jalistuntia. Hei - meikä on joukkueessa!

perjantai 6. tammikuuta 2012

LILJA, osa 3

Lilja-tekstit liittyvät Sosiaalinen tanssiteos Lilja -nimiseen tanssiteokseen, jota teen parhaillani yhdessä Elina Ikosen kanssa. Olen myös Elinan henkilökohtainen vapaa-ajan avustaja. Hänellä on Downin syndrooma. Olemme tavanneet Tanssi kuuluu kaikille -projektin merkeissä, kun tein Omanlainen tanssi -teoksen yhdessä Kurjenpolven palvelukodin asukkaiden ja työntekijöiden kanssa kevään 2011 aikana.

Tässä projektissa avainkäsitteeksi on noussut Ti-ti Nalle. Sille voisi omistaa vaikka viisi kohtausta.

 
KOHTAUS 1: ENSIMMÄINEN HAASTE
joulukuu 2010

Ensimmäinen kerta kun näen Elinan. Yritän keksiä puhuttavaa. Elina vaikuttaa ujolle ja minuakin ujostuttaa uusi tilanne.
-  Mistäs musiikista sä Elina tykkäät?
-  Ti-ti Nallesta! Elina tokaisee innossaan.
Olen hämmentynyt ja vaivaantunut. En tiedä mitä sanoisin.
- Meillähän on tarkoitus täällä rohkaista aikuisuuteen myös musiikkivalinnoissa, eräs työntekijä kommentoi, tosin hieman humoristisella ja väsyneellä äänellä. Hmmm.. ehkä rohkaisu ei ole aina tepsinyt.

KOHTAUS 2: YHTEISÖTAITEILIJA KIIPELISSÄ
helmikuu 2011

Haluan tehdä yhteisötaidetta, missä yhteisö voi vaikuttaa taideteoksen syntyyn. Kysyn tanssiryhmäni jäseniltä lempimusiikkeja ensi kerraksi. Lupaan valita heidän musiikeistaan biisejä esitykseemme. Kauhukseni musiikkilevyt ovat omaan visiooni täysin banaaleja: lavantanssilevy, Tauski ja – Ti-ti Nalle. Pähkäilen kotona mitä keksin musiikeille. Ah, tästä saisi kornin sarjakuvan ”yhteisötaiteilija kiipelissä”. Lopulta teen päätöksen: kolmesta pahasta valitsen kaksi. Esitykseen tulee säkkijärven polkka ja Tauskin ”Taivaassa”-kappale. Mutta Ti-ti Nalle, sitä en vain pysty ottamaan… Sehän olisi väärinkin! Enhän minä voi rohkaista lapsellisen musiikin kuunteluun varsinkaan kehitysvammaisten henkilöiden kohdalla.
Kerron ryhmälle päätöksestä. Ojennan Elinalle Ti-ti Nalle-levyn takaisin.
- Tääkin oli tosi hyvä levy, mutta kaikkia en voinut valita, lausun lohdukkeeksi.
Elina ei sano mitään. Arvaan, että häntä harmittaa. Perhana tää mitään yhteisötaidetta. Taiteilijalla on vaikeuksia yhteisön kohtaamisessa.

KOHTAUS 3: "JOO."
syyskuu 2011

Ryhmäteos on esitetty ja jatkan Elinan kanssa duettotyöskentelyä. Mulla on hieno idea: esitys käsittelee aikuisuuden haasteita. Keksin jo rakenteen jonka selitän innoissani Elinalle:
- Eka osa esityksessä ois lapsuutta, jolloin voidaan kuunnella sitä Ti-ti Nalle-musaa. Toinen osio on aikuistumisvaihetta, ja kolmas on sitten aikuisuutta mihin valitaan aikuisten musaa. Käykö?
- Joo, Elina sanoo. Aina hän sanoo ”joo”. Sanelenko minä vain miten asiat tehdään?

KOHTAUS 4: LAPSELLISTA
joulukuu 2011

Olemme harjoitelleet teosta. Ei asiat koskaan mene niin miten ensin niiden luulee menevän. Jos joku on lapsellinen niin minä. ”Ensin tulee lapsuus sitten aikuisuus” – paskat. Olemme tanssineet jo monta kertaa kolmekin tuntia putkeen Ti-ti Nallen tahtiin. Ei se ole lapsuuden musaa, se on Elina Ikosen lempiyhtye, ja hänellä on siihen paljon mietittyjä koreografioita. Hän on tanssinut saman levyn läpi varmaan jo satoja kertoja. Kun Ti-ti Nalle soi, Elina on omalla maaperällään. Silloin Elina ohjaa minua tanssissa. Joudun yllätetyksi: meillä on hauskaa Ti-ti Nalle-treeneissä. Minäkin pääsen irrottelemaan – ja jotain tapahtuu. Heittäydyn lapselliseksi. Nautin. Saako aikuinen olla lapsellinen?

KUVA: Jouko Räsänen. Tanssitreeneissä; Elina johtaa liikettä.

KOHTAUS 5: VAPAUS, VELJEYS JA TASA-ARVO
tammikuu 2012

En ole kehitysvammaisten taantumisen puolesta. Olen tasa-arvon puolesta. Olen täysivaltaisen kansalaisuuden puolesta. Mutta yhä enemmän olen myös sen puolesta, että ihmisillä on oikeus olla subjekteja, eläviä, tuntevia, ajattelevia olentoja, joita ei kuulu ohjailla vain ulkoapäin. Ihminen muodostaa elämänsä niillä eväillä mitä hänelle on annettu – ja hänellä on oikeus omaan elämäänsä.  Ajattelin, että yrittäisin olla jonkinlaisen ”kasvattajan” roolissa tässä projektissa. Että rohkaisen Elinaa aikuisuuteen. Mutta oikeastaan tämä menikin toisin päin. Elina rohkaisi minua lapsekkuuteen. Ja opin ymmärtämään häntä sitä kautta. Opin ymmärtämään jotain myös itsestäni – ja ihmisestä ylipäänsä. Ketään ei voi pakottaa kuuntelemaan Ti-ti Nallen sijasta Stellaa tai Bachia. Ihmisellä on yksilön vapaus kuunnella Ti-ti Nallea, perhana.