torstai 19. huhtikuuta 2012

Kommunikaation A ja Ö

Sairastuin flunssaan. En lepäillyt vaan kiirehdin tanssitreeneihin, jonka johdosta menetin ääneni. Eilen kurkusta lähti enää epämääräisiä bassoääniä ja vinkaisuja. Minulle on ennekin käynyt näin, ja tiedän mikä hommassa on ärsyttävintä:
Kun alat puhumaan ihmiselle, joka ei vielä tiedä tilanteesta, hän ei keskity siihen mitä kerrot hänelle vaan siihen miten hassun kuuloinen äänesi on. Välähdyksenomaisen hetken pystyin samastumaan tanssiryhmäni cp-vammaiseen naiseen, jonka puhe on hankalaa hermostollisen sairauden takia.

Tajusin eilen illalla, ettei tästä taudista parane muuten kuin olemalla hiljaa. Aluksi se oli yllättävän hankalaa. Sitä niin refleksinomaisesti yrittää edes sanoa "mmm" ja "niin", kun toinen kertoo jotain asiaa. Mutta mitä enemmän ehdin olla hiljaa, sitä helpommaksi se kävi. Yllättävän nopeasti muuttuu osallistujasta sivusta seuraajaksi, jos ei voi puhua. Pelottavaa. Osallisuus sosiaalisissa tilanteissa tarkoittaa ihmisille liian helposti pelkkää puhumista.

Hankalinta on jos on jonkun kanssa kahdestaan. Ihmettelen joka kerta, että miksi se toinen ei voi vain höpötellä mulle niitä näitä? Miksi sekin lakkaa puhumasta jos minä en voi puhua? Eihän sen äänessä ole mitään vikaa!

Vaivaantunut hiljaisuus. Tai sitten ei. Tänään tuli hyvin onnellinen olo. Mieheni tuli kotiin, olin facebookissa kertonut etten voi puhua ja pidän muutaman päivän sairaslomaa. Hän hymyili minulle, halasi ja antoi suukon poskelle. Minä olin tekemässä tomaattikeittoa ja hän esitteli ostamansa monitoimikoneen. Sitten emme puhuneet mitään, eikä vaivaantunutta hiljaisuutta tullut. Hän kasaili monitoimikonetta, ja minä tein keittoa. Tajusin, että hän on elämässäni yksi harvoista ihmisistä, joiden kanssa voi olla yhdessä pitkiäkin aikoja sanomatta yhtään mitään.

Ennen vanhaan oli se tupa, jossa ukot ja akat puuhastelivat erinäisiä käsi- ja puutöitä. En tiedä miten paljon joristiin samalla, mutta pääosassa oli käsillä tekeminen, tässä ja nyt. Tuntuu, että nykyaikaa leimaa juuri verbaalisuuden ylivertaisuus ja tietty tyhjyyden tunne, kun kaikki on valmiina. Sitten voi vajota katsomaan televisiota. Toisaalta, edelleen voi kokata tomaattikeiton alusta - ja, öö, koota monitoimikoneen osia. Minulle ruoanlaitto on erityisen tärkeää, juuri sen takia, että siinä kestää, eikä se tule hetkessä. Siinä kestää, ja siinä tehdään jotain hyvin konkreettista tässä ja nyt, ja tekemisellä on välitön konkreettinen tulos. Facebookkien, sähköpostien ja muun säätämisen maailmassa varsisellerin pilkkominen on äärimmäisen mielekästä puuhaa.

Ja vielä puhumattomuudesta: kehitysvammaisten tanssiryhmässäni on mies joka ei puhu, eikä juuri kuulekaan nykyään. Teimme viime kerralla tehtävän, jossa osallistujien piti muistaa salin läpi kulkeva rata, jonka reitti aiemmin oltiin merkattu objekteilla, mutta jotka nyt otin pois. Piti myös muistaa missä kohden tuli hyppy ja missä mentiin ympäri. Ajattelin, että tämä hiljainen mies ei kyllä ehkä nyt tähän pysty. Olin jo menossa näyttämään edeltä, kunnes näin että hän varmoin askelin lähti kulkemaan rataa, ja teki hypyt ja ympärimenot siellä missä pitikin. Hämmennyin. Nolostuin. Jos joku ei puhu, se ei tarkoita ettei hän ymmärtäisi missä mennään.

Ja vielä siitä toiselle juttelemisesta ilman vastausta: eräässä palvelukodissa on autistinen mies, jonka kommunikointikyvyt ovat hyvin alkeelliset. Aina kun kohtaan hänet, olen hyvin neuvoton miten tilanteessa toimia. Muistan vieläkin vahvasti hetken, kun paikalle tuli palvelukodin työntekijä ja alkoi iloisesti juttelemaan tälle autistiselle miehelle ihan kuin kelle tahansa ihmiselle: "Oi että! Siehän olet käynyt parturissa! Onpas hieno kampaus!" Olin sanaton. Niin yksinkertaista on kommunikointi, ja niin vaikeaksi me sen helposti teemme.
KUVA: Hanna Savisaari. Tanssi-improvisaatioteos Joensuun Rytmi (2007). Sanatonta viestintää Joensuun kävelykadulla.