maanantai 8. lokakuuta 2012

Kohtaaminen - tässä ja nyt.

VOLYYMI
Tänään meillä oli syksyn viimeinen tunti Joensuun seudun erilaisten oppijoiden ryhmässä. Pidän siellä tanssi-improvisaatiotunteja viikottain aiheena "Liike, tanssi ja oppiminen". Tanssi-improvisaatiokurssille ovat tervetulleita kaikki aikuiset tanssitaustaan katsomatta. Syksyn viimeisen tanssitunnin teemana oli volyymi: kuinka hitaasti tai "tyhjästi" voi tanssia ja kuinka nopeasti tai täysiä voi tanssia. Tutkimme miten liikkeen volyymillä voi leikitellä, kuinka voi löytää yhteisiä hetkiä äärimmäisen hitaan tai äärimmäisen nopean liikkeen viidakossa. Kuten aina tanssi-improvisaatiossa, mietimme ennen kaikkea miten kohdata itsensä ja toinen tässä tilassa ja tässä ajassa.

"Mitä sitä nytten tekee kun tää kurssi loppuu?" päivitteli eräs tanssija lopussa. "Millaista on arkielämän dynamiikka?" kysyi toinen, kun lopuksi pohdimme päivän teemaa. Siitä virisi keskustelu, millä lailla arjessa liikumme ja miten kohtaamme ihmisiä.

TOISAALLA
Olin mukana tanssityöpajassa, jossa oli erityisryhmiin kuuluvia, heidän työntekijöitään sekä Itä-Suomen liikuntaopiston Tanssin ja somatiikan koulutuksen opiskelijoita.  Alku oli lievästi jännittynyttä; paikalle oli saapunut vähänlaisesti erityisryhmiin kuuluvia kehitysvammaisia henkilöitä, ja heistä suurin osa vaikutti hyvin sulkeutuneille. Tanssinopiskelijat vaikuttivat aluksi neuvottomille mutta tunnin edetessä tapahtui ihmeitä.

Tanssi-improvisaatio vei mukanaan niin kehitysvammaisia henkilöitä, heidän avustajiaan kuin tanssinopiskelijoita. Osa ryhmästä liikkui isosti ja näyttävästi liikkeen virrassa, kun taas osa teki hyvin hyvin pientä liikettä kuunnellen toista ja yrittäen jotenkin kohdata toinen. Tunnin lopuksi kun tanssinopiskelijat jäivät enää paikalle keskustelemaan tapahtuneesta, eräs heistä puhkesi itkuun. Hän oli järkyttynyt - hyvällä tavalla. Hän oli tanssinut pitkän ajan erään kehitysvammaisen henkilön kanssa, johon ei aluksi tuntunut saavan minkäänlaista kontaktia. Kuitenkin sinnikkäästi vierellä kuunnellen hän oli vähitellen kokenut kohtaavansa tämän henkilön. Pienen pieni hetki - yhteinen kohtaaminen - oli tuntunut siinä tilanteessa käsittämättömän suurelta.

EI-KENENKÄÄN-MAALLA
Ei tarvitse olla vaikeasti kehitysvammainen että kohtaaminen olisi hankalaa. Julkisessa tilassa ei ole tapana kohdata ihmisiä. Perjantaina junan saapuessa Kouvolan asemalle junassa olevat matkustajat ahtautuivat oven eteen, mutta varoivat visusti katsomasta toisiaan. Laitoin merkille, että ahtaassa tilassa se ei onnistu muutoin kuin katsomalla lattiaan tai kattoon.

Viimeinen tanssitunti on pidetty tältä syksyltä tanssi-improvisaatiokurssilla. Samana iltana astelen kaupasta ulko-ovia kohti. Molemmissa käsissäni on ruokakassit. Toisella puolen ovea on tuntematon henkilö, kuka tahansa, mutta tämä tuntematon henkilö avaa oven minulle. Muistan tanssitunnin puheen kohtaamisesta. Katson ovenavaajaa suoraan silmiin ja sanon hiljaa "kiitos". Hetken katse, hetken kohtaaminen. Ei sen enempää, mutta ei sen vähempääkään.

Ihmisen yksi kaikkein inhimillisimmistä perustarpeista on tulla huomioiduksi ja hyväksytyksi siinä ympäristössä misssä hän elää. Eli tässä ja nyt.

Siinä on kohtaamisen taika.

Kuva: Annuska Dal Maso. Teoksesta "Kolme duettoa Välittämisestä" (kor. Pia Lindy).